Vähitellen unhottivat ihmiset hänet kokonaan. Hänen vanhat toverinsa juttelivat enää harvoin hänestä ja silloinkin vain ikäänkuin jostakin menneestä ja käsittämättömästä luonnon-ihmeestä, joka oli pyrstötähtenä heidän taivaalleen ilmestynyt, paistanut hetken ja kadonnut omille tuntemattomille radoilleen. Nuorempi polvi voi tuskin pitää häntä todellisena.
Hän oli myytti, hän oli tarina. Kaikki tunsivat hänen nimensä, useat hänen elämänvaiheensa, mutta monet hämmästyivät, kun kuulivat, että hän eli vielä. Hän oli kuollut julkisuudelta eikä kukaan uskonut hänen enää tulevan siinä kummittelemaan.
Siksi oli omiaan herättämään kaikissa piireissä niin tavatonta huomiota se tieto, jonka pääkaupungin aamulehdet äkki-arvaamatta harvennetuilla kirjasimilla julistivat, että hän jälleen, niin monen pitkän vuoden jälkeen, oli astuva takaisin yhteiskunnalliseen toimintaan. Eikä minään aatteellisena tai yhteiskunnallisena eriskummallisuutena, kuten moni olisi odottanut ja pitänyt luonnollisena, eipä edes valtiomiehenä tai maansa ja kansansa onnen haaveellisena ohjelmoitsijana, vaan yksinkertaisena käytännön miehenä, asianajajana. Samalla vaatimattomalla alalla siis, jolla hän oli niin monta laakeria leikannut ja jonka hän aikoinaan oli niin korkealle yleisessä tietoisuudessa aateloinut.
Epäilemättä se oli ensiluokan merkkitapaus! Useat eivät tahtoneet uskoa sitä ollenkaan, vaan pitivät sitä huonona sanomalehti-pilana tai nimi-erehdyksenä… Mutta ei, mikään erehdys, mikään pila ei ollut mahdollinen! Epäuskoisinkin oli tilaisuudessa omin silmin lehtien etusivuilta lukemaan, että eräässä keskikaupungin loisteliaimmista liikepalatseista tulisi muutamien päivien perästä avattavaksi uusi lakiasiain toimisto, joka otti ajaakseen kaikkia ammattiin kuuluvia asioita. Ja ilmoituksen alla seisoi aivan selvästi ja suurilla kirjaimilla:
PAAVO KONTIO
Lakitieteen tohtori.
Ei, siinä ei ollut mitään sijaa epäilykselle. Se oli tosiseikka, joka täytyi ottaa vastaan sellaisenaan ja säästää kaikki sen aiheuttamat arvailut ja johtopäätökset toistaiseksi.
2.
Huhu oli tietysti jonkun verran liioitellut Paavo Kontion linnan ja sen tarumaisen asukkaan olosuhteita, mutta ei kuitenkaan niitä aivan vääristellyt.
Linna se sittenkin oli, kivilinna ja muurilla ympäröity, joskin sen portti oli keski-aikaisen kolkuttimen asemesta täysin nykyaikaisella sähkönappulalla varustettu ja joskaan sen isäntä ei aivan yksin siinä vanhan palvelijattarensa kanssa asunut. Kuuluihan taloon vielä pehtori, joka samalla oli hänen ratsurenkinsä, sillä kaikista erakkoisista, vaatimattomista elämäntavoistaan huolimatta oli Paavo Kontio pysynyt innokkaana ratsastajana. Samoin ei ollut totta, että hän harjoitti salatieteitä tai tuumi mitään erikoisia luonnontieteellisiä keksintöjä. Hän oli vain huvitettu kaikesta, m.m. luonnontieteistä ja oli varustanut erääseen tornikammioonsa sitävarten pienen kemiallisen laboratorion. Tämän päällä oli hänen tähtitieteellinen huoneensa, sen alla taas pari yhtä ymmyrkäistä vierashuonetta.
Torni oli kaksikerroksinen rakennuksen päässä, jonka yläkerrassa hän itse asui. Siellä oli hänen kirjasto- ja makuuhuoneensa ynnä ruokasali ja sen syrjässä pieni komero, johon päästiin suoraan keittiöstä. Alikerta oli palvelusväkeä varten.