Vanhanaikainen tuntilasi oli isännän kirjastohuoneen pöydällä. Ja todellakin oli se nyt jo toistakymmentä vuotta ollut koko talon elämän ulkonainen vertauskuva. Se oli kulunut yksitoikkoisessa, kuolettavassa säännöllisyydessä. Sitä enemmän olivat sensijaan talon isännän sisäiset mielialat ja mielikuvat olleet vaihtelun alaisia. Mutta niistä eivät tienneet muut kuin hän itse eikä hän edes tuntenut vähintäkään tarvetta itseään muille ihmisille ilmoitella.
Hän oli luullut jo, ettei hänelle enää voisi tapahtua mitään ja että hän olisi saapa elää näin, siksi kuin multa kerran oli kamartuva hänen kummulleen. Eikä hän kuitenkaan ollut vielä täyttänyt viittäkymmentä. Mutta hän katsoi, että hänen todellinen elämänsä oli jo takanapäin, eikä hän ollut kerran tänne maalle muutettuaan ja näihin uusiin olosuhteisiin sijoituttuaan tullut enää vuosia laskeneeksi.
Niin sattui se äkki-arvaamaton tapaus, joka taas tempasi hänet myrskyyn ja elämäntaisteluun.
Hän oli eräänä iltana tuntenut itsensä merkillisen levottomaksi. Silloin oli syksy, ulkona oli tuullut ja satanut, hän oli siitä huolimatta tehnyt tavallisen ratsastusmatkansa, hänen hermojensa siitä vähääkään rauhoittumatta. Illallisen jälkeen hän oli vetäytynyt kirjastohuoneeseensa ja antanut tehdä tulen sen takkaan, sillä hän oli tuntenut, että hän ei kuitenkaan heti saisi unta sinä yönä.
Mitä hän nyt lukisi? Eräs Ostwaldin uusimpia luonnontieteellisiä teoksia oli auki hänen pöydällään. Kuin kirjanmerkiksi oli sen päälle heitetty de la Rochefoucauld'n Ydinlauselmat, joilla hän oli päivällisen jälkeen sieluaan virvoittanut. Sen vierellä viihtyivät Pyhän Augustinuksen tunnustukset mitä parhaimmassa sovussa sanskritin kieliopin ja trigonometrian oppikirjan kanssa, eräitä hujanhajan heitettyjä ulkomaisia sanomalehtiä ja aikakauskirjoja kehyksenään.
Huomasi heti, että talon isännällä oli mitä erilaisimmille tahoille pyrkivät harrastukset. Mutta yhtä silminnähtävää oli, että häneltä samalla puuttui sitä sisäisen keskittymisen kykyä, joka yksin voi saada aikaan suuria maailmassa.
Kuten niin usein ennenkin, jäi hän seisomaan epätietoisena kirjariviensä eteen, jotka täyttivät kokonaan kaksi seinää ja akkunapielet kolmannesta. Neljännellä seinällä, lähellä suurta, melkein neliskulmaista tulisijaa, oli pari nahkalla päällystettyä nojatuolia, leposohva ja pieni tupakkapöytä sen päänpohjissa. Shakkipöytä takan toisella puolen sinne tänne siirrettyine nappuloineen todisti talon isännän kaikessa yksinäisyydessään harjoittavan tätäkin jaloa henkistä voimistelua.
Ei! Tuo kummallinen levottomuus ei antanut rauhaa hänelle. Hän rupesi jälleen pitkin askelin permantoa mittelemään.
Samalla koetti hän tehdä selvää itselleen, mistä tämä omituinen mielentila oli kotoisin ja oliko hän ehkä itse sen jotenkin aiheuttanut.
Hän ei muistanut koskaan tunteneensa mitään tämäntapaista. Tuskaa kyllä, mutta ei tällaista epämääräistä ahdistusta, pelkoa kyllä, mutta ei tällaista outoa, värisyttävää kauhuntunnetta. Eikä hän parhaalla tahdollaankaan voinut keksiä mitään ulkonaista syytä siihen. Hän oli aamulla noustessaan ollut reipas ja tyyni niinkuin ainakin, hänen päivänsä oli kulunut kuin niin monet muutkin päivät. Mutta iltapäivällä hän oli jo huomannut sen ja nyt tuntui se vain hetki hetkeltä yhä pahenevan.