Hän oli seisahtunut ikkunan eteen. Ovelle koputettiin.
—Sisään! sanoi hän taakseen katsomatta.
—Anteeksi, että häiritsen…
Ovi aukeni varovaisesti.
Siitä työntyi sisälle mies, joka oli kenties vielä kookkaampi Paavo Kontiota ja jotakuinkin hänen ikuisensa. Hänen kasvonsa olivat suuret ja pöhöttyneet. Mutta hänen pienet, tihruiset silmänsä tuikkivat sangen terävinä ja viisaina hänen mustareunuksisten rilliensä yli, jotka olivat kiinnitetyt pitkällä silkkinyörillä jonnekin liivinpieliin ja antoivat merkillisen arvokkuuden hänen juhlalliselle kyömynenälleen. Siinä, samoin kuin hänen leveässä, tasaisessa ja korkeassa otsassaan, vankassa, suonikkaassa kaulassaan ja kuparinvärisessä niskassaan, joka liittyi kuin valettu leveihin, tukeviin hartioihin, oli jotakin sankarillista, jotakin roomalaista. Paksut, ulospäin kaartuvat huulet muistuttivat Neroa, paljaaksi ajeltu alaleuka Sullaa tai Vespasianusta.
Tukka oli musta, vaikka jo harventunut. Hänen päälakensa mahtoi olla jo aivan paljas, mutta hän peitti sen taitavasti kampaamalla kaikki hiukset yli pään toiselta korvalliselta. Ne näyttivät kuin kiinni päänahkaan liimatuilta.
Hänen kauluksensa oli alaspäin taittuva, antaen edessä tilaa harvinaisen kehittyneelle aatamin-omenalle. Hänen suunnaton, aukinainen pitkä takkinsa, joka oli nähnyt parempia päiviä, putosi pystysuorana hänen pyylevälle vatsalleen ja kukallisille liiveille, joiden yli taskusta taskuun kulki paksut, kultaiset kellonperät. Laajat, mustat housunlahkeet olivat huolellisesti käärityt. Tylppäpäiset, kiillotetut saappaat, silinteri, joka ei ollut aivan uusi enää, harmaat hansikkaat, sateenvarjo ja ruskea syyspalttoo käsivarrella kuuluivat vielä hänen ulkonaisen hahmonsa täydellisyyteen.
—Anteeksi, että häiritsen … veljellä taitaa olla vieraita…?
Paavo Kontio riensi häntä riemuiten tervehtimään. Olihan se Jaakko, hänen vanha ylioppilastoverinsa, Jaakko todellakin, tunnetuimpia asianajajia hänen aikoinaan, vieläpä hänen vaarallisimpia vastustajiaan tuomaripöydän edessä. Mikä oli hänetkin saanut isiltäperityn nimensä muuksi muuttamaan?
—Terve! lausui hän vilpittömällä ilolla tulijaa kädestä sydämellisesti puristaen. Tervetulemaan! Vielä elät? Onpa siitä aikoja kun me kaksi olemme tavanneet.