—Hm!
Paavo Kontio rutisti lehden kädessään ja aikoi heittää sen pöydälle, mutta pysäytti äkkiä liikkeensä.
—Anteeksi, hän virkahti, mutta saanko minä pitää tämän? Minulle ei, näetkös, tule mitään kotimaisia sanomalehtiä.
—Ole niin hyvä! Minun taas täytyy ammattini vuoksi seurata kaikkia niitä.
Paavo Kontio pisti lehden taskuunsa, istui entiselle paikalleen nojatuoliin, painoi kyynärpäänsä pöytään ja jäi tässä asenteessa liikkumattomana kotvaseksi ystäväänsä tuijottamaan. Seurasi pitkä vaitiolo.
—Mitä arvelet? kysyi hän vihdoin matalalla äänellä. Murha siis?
Jaakko Jaakon-Lauri rykästeli pari kertaa vaivatusti.
—Toistaiseksi, lausui hän sitten virallisimmalla, kuivakiskoisimmalla äänenpainollaan, meidän on paras pysyä vain tosiasioissa. Siinä seisoo: Äkillinen kuolemantapaus…
—Niin. Ja ensi kerralla siinä seisoo: Murha vai itsemurha?
Jaakko Jaakon-Lauri ojensi palavan, paksun beirutskinsa kuin mörssärin häntä kohden.