—Riippuu meistä, sanoi hän salaperäisesti, riippuu kokonaan meistä kahdesta, mitä me tahdomme siinä seisomaan.
—Niinkö arvelet? kysyi Paavo Kontio hajamielisesti.
—Epäilemättä, vastasi Jaakko Jaakon-Lauri silmiään viekkaasti siristäen. Mutta se vaatii luonnollisesti suurta taitavuutta.
—Luonnollisesti.
Paavo Kontio näytti tuskin kuulevan hänen sanojaan.
Jaakko Jaakon-Lauri saattoi siis alkaa rauhassa kehittää hänelle sotasuunnitelmaansa. Hän lähti siitä edellytyksestä, siitä strateegisesta peruspisteestä, kuten hän nimitti sitä, että rouva Sinikka joka tapauksessa oli pelastettava. Eikö se ollut myöskin Paavo Kontion mielipide?
—Kyllä. Tietysti! Joka tapauksessa.
Paavo Kontio tuijotti tyhjään ilmaan kummallisesti lasittunein silmäterin. Samalla päästeli hän suustaan myöntäviä, koneellisia, oudon äänekkäitä huudahduksia, jotka näyttivät nekin kuin tyhjään ilmaan ammutuilta.
—Kuoleman syytä ei ole voitu todeta vielä, selitti Jaakko Jaakon-Lauri. Yhtä vähän on ruumiissa voitu havaita mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä. Siis halvaus, arvattavasti ja luultavimmin!
—Arvattavasti! Luultavimmin!