—Ei, kuulehan, älähän naura! Lakkaahan toki. Otahan lasi whiskyä! Se virkistää… Enhän minä tiennyt sinulla niin huonot hermot olevan.
Hän kaasi kiireesti whiskylasin myös ystävälleen ja saattoi sen suorastaan hänen nenänsä alle. Oli jotakin äärettömän liikuttavaa hänen kömpelössä, suojelevaisessa avuliaisuudessaan. Ainakin vaikutti se niin Paavo Kontioon … vaikutti ja teki hyvää hänen tällä hetkellä kivikovaksi pusertuneelle sydämelleen.
—Huonot hermot? Minulla? Minulla on hermot kuin laivantouvit!
Hän heitti lasinsa pohjaan, nousi ylös, meni ikkunan luo, avasi sen ja veti syvään raikasta syysilmaa keuhkoihinsa. Alhaalta puutarhasta kuului hilpeitä ääniä ja naurunkajahduksia.
—Herra tohtori, herra tohtori! soinnahteli sieltä äkkiä heleä nais-ääni. Tulkaa tänne! Joko teidän vieraanne on mennyt pois?
—Ei vielä!
Ikkuna sulkeutui rämähtäen… Hän rupesi jälleen hitain askelin permantoa mittailemaan.
Seurasi pitkä vaitiolo. Kumpikin mietti omia mietteitään.
Äkkiä pysähtyi Paavo Kontio.
—Olenko minä hullu? hän kysyi, seivästäen silmänsä Jaakko
Jaakon-Lauriin.