—Pakopaikkaa? Eihän voi paeta sellaisen rikoksen tieltä.
—No niin, paikkaa, missä hengähtää hetkinen ja tuumia hiukan eteen- ja taaksepäin. Jos hän etsi sellaista, hän ei todellakaan olisi voinut valita mitään sopivampaa.
—Ei. Täällä käy niin harvoin kukaan.
—Ja jos hän tahtoi neuvotella jonkun lakimiehen kanssa, hän tiesi myös sellaisen täällä tapaavansa, vieläpä päämiehen vertaistensa seassa niin sanoakseni.
Paavo Kontio hymähti välinpitämättömästi kohteliaisuudelle.
Hänen aivonsa työskentelivät kuumeentapaisesti. Kaikki hänen entiset loogilliset ja lainopilliset asianajaja-vaistonsa tuntuivat nyt heränneen ja kuin verryttelevän itseään vuosikausia kestäneen horrostilansa jälkeen, pyrkien epätoivoisella ponnistuksella niiden uusien vaikutusten herroiksi, jotka viime yönä ja tänään olivat äkkiä liikkeelle lähteneiden jäälauttojen tavoin hänen elämänsä tavalliseen, tyyneen virran-uomaan patoutuneet. Täytyihän saada ne johonkin järjestykseen, täytyihän löytyä joku väylänkohta, josta ne jälleen voisivat suuremmille, laajemmille suvantovesille purkautua.
Nyt tuntui kuin olisi itse elämä seisahtunut. Mitä tehdä, mistä alottaa? Jotakin oli tehtävä ja pian, sillä aika ja tapaukset kiirehtivät tuolla jossakin tuntemattomassa maailmassa huimaavaa, kohtalokasta kulkuaan… Kuka voi sanoa, mitä jo seuraava hetki oli tuopa mukanaan?
Jaakko Jaakon-Lauri katsoi kelloaan.
—Minun täytyy ehtiä tästä 1/2 2:n junalle, hän sanoi, joi lasinsa pohjaan ja nousi ylös. Sitäpaitsi minulla ei ole enää mitään edelliseen lisättävää.
—Minä lähden sinun kanssasi, virkahti Paavo Kontio nopeasti.
Ymmärräthän, etten voi jäädä tänne enää hetkeksikään.