He menivät jo portaita alas.
—Paras olisi myös, ainakin toistaiseksi, ettei kukaan saisi tietää heidän käyneen täällä, huomautti Jaakko Jaakon-Lauri.
—Se on totta!
Paavo Kontio pistäytyi alikerran ovesta sisälle ja tapasi siellä pehtorin, vanhan, rokon-arpisen miehen, joka juuri istui ja suutaroitsi vanhanaikaiset, messinkisankaiset silmälasit sisäänpäin lutistuneella nenällään. Hän nousi hämmästyneenä.
—Herra on hyvä… Tohtori on hyvä, hän sopersi ja rupesi tuolille tilaa tekemään.
—Päivää! Ei, minulla ei ole aikaa. Minä matkustan! Tahdoin vain sanoa, että näistä viime-öisistä vieraista ei sitten halaistua sanaa. Ymmärtääkö? Suu poikki!
Paavo Kontio näytti luisevaa nyrkkiään hänen nokkansa alla.
—Yhyy. Kyllä ymmärrän…
—Ne ovat anarkisteja, nihilistejä! Minun täytyy lähteä nyt juuri heidän tähtensä…
—Ei suinkaan Siperiaan?