Prologi hänen vuosisataisjuhlaansa Helsingissä 23 p. huhtik. 1864.
(Zachris Topelius.)
Ken ruhtinas tuo laulun maan noin sitoi valtakourallaan runouden, neron valtikkaan titaanit uhmaisimmat ja myrskyt intohimojen löi säännön, muodon kahleesen, elämän valtamerien näin viihdytellen vimmat?
Hyvä ja paha taisteli, taivaasta tähti putosi, suur' oli aika, suurempi se sydän myrsky-huima, humussa tuulten kasvoi se kuin liekki, laulu, sytyke ja paistoi vuosisadoille kuin tulenpatsas tuima.
Maan tomuhun, maan harhoihin se sinkos, mutta kuitenkin se kuului tähtitarhoihin ja korkeuden kotiin, tuon tulen löysi mieron mies: inehmo, heikko vain, kenties, hänessä hehkui Luojan lies, hän kuului jumal-sotiin.
Kuin hän ei kukaan kuoleva tajunnut pahaa, parasta, ei pientä, suurta, jaloa, ei keskinkertaisinta, ei kumaraa, ei ylpeää, ei pimeydessä piilevää, ei jyrkännettä jylhimpää, min kätki ihmisrinta.
Ja kukaan mies ei päällä maan viel' ole vilpin, murhankaan jo itse saanut sanomaan niin tunnon-tuomioitaan, ja koskaan viel' ei ihmisen niin hyve käynyt hymyten, kun kuolemaankin kulkien nyt sai se palkinnoitaan.
Kuvattu aikakirjoja niin rohkeilla ei vedoilla, niin hahmoja ei haudasta viel' ole ilmi tuotu, ei eteen kansan kasvavan vaiheita entismaailman puvussa elon purppuran niin ihanasti luotu.
Siks suuruutta jos lempii ken, hän kohta oma onpi sen, on mahti maitten, kansojen, ei jouda mullan alle: vaikk' urhon kattaa kummun yö, on kansain suuri rauhantyö se liitto, jossa Suomi lyö nyt kättä Europalle.
Näät ihmisyyden laulaja hän oli Herran armosta, tuon lahjan piti arvossa ja palveli näin Luojaa; Hän, lähde kaiken valkeuden, myös Shakespearen loi seppelen, soi kuolevalle säkenen, mi kuolemalta suojaa.