LENORE.
(Bürger.)
Lenore nousi, koitti koi, hänt' uni raskas painaa: »Kuin kauan viivyt, Wilhelm oi, liet uskoton tai vainaa?»— Keralla Fredrik kuninkaan hän lähti sotaan Böhmin maan, ei mitään miekan tieltä ees kirjoittanut sieltä.
Väsyivät pitkään riitahan kuningas, keisarinna, tekivät rauhan rakkahan, ol' kevät kaunehinna; soi rummut, torvet toitottaa, kotihin joukot samoaa, hei, sotalauluin soivin ja virvin vihannoivin.
Ja pitkin teitä, polkuja ja maita kaikkialla nyt nuori, vanha vastassa on miellä riemuisalla. Iloitsi moni morsio. Ah, taatto! huusi lapset jo, Lenore suruissansa vain vartoo sulhoansa.
Rivistä riviin kulki hän ja nimet kaikki kysyi, ei vieri viesti elämän, salassa sulho pysyi. Pois joukot riensi riemuineen; hän heitti hapset hajalleen ja maahan syöksyi raivoin, hän enää eli vaivoin.
Luo äiti kyllä kiirehti: »Ah, armahtakoon Luoja! Laps armas, kuink' on laitasi? Mun sylissäin on suoja!» »Oi äiti! Kaikk' on mennyttä, maailma, onni, elämä, myös Luojan armo mennyt, ma kuolen murheesen nyt!»—
»Ah, Luoja auta, armahda! Laps, isämeitä lue! Kaikk' oikein ohjaa Jumala; nyt, Herra, meitä tue!»— »Oi äiti! Harha houkkion! Jumala väärin tehnyt on, lie turha Häneen luottaa, myös rukous on suotta.»—
»Ah, Luoja, tiedän, tunnen sun, sa autat armos tautta, pois huolet haihtuu siunatun tuon sakramentin kautta.»— »Ei, äiti, turru tuska tää, ei kuollehelle elämää voi sakramentit suoda, ei hoivaa mulle tuoda.»—
»Laps, entä jos tuo viekas on maan muukalaisen puolla avion uuden, uskoton, jo solminutkin tuolla? Laps, sydän tuo sa unhota! Ei siitä hälle onnea; kun täyttyy elon määrä, myös painaa vala väärä.»—