NUNNA.
(Ernst V. Knàpe.)
1.
Lyö, lyö, lyö, nyt lyö epätoivon pyörremyrsky merta sielujen kiusattujen. Yö, yö, yö! Valkeutta ohjaavaa ei näy. Yö, yö, yö yli ihmissielujen kiusattujen.
Rauhaa, unta ja rauhaa vain!
Rauhaa sieluille ahdistetuille!
Rauhaa tuskien tummuuteen,
rauhaa kalvavan kaihomielen!
Rauhaa, unta ja rauhaa vain!
—Nyt myrskyt meidät kuolohon laulaa.
2.
Puun heelmää emme maistaneet, mut paratiisin kadottain me kauan oomme harhailleet jo teitä orjantappurain; ah, onko portin enkeli, mi meitä uhkaa miekallaan, sen airut, joka armossaan parantaa haavat lupasi? Ma sinne, sinne kaihoan luo elon lyhyen unelman, miss' unhoitusta laulut soi, puu tumman-vehryt huminoi. Tuon katumuksen tunnen vaan: kun meidät liitti mahti maan, miks tuhat vuotta eläneet me emme, tuhat lempineet ja nousseet vielä haudastamme! —Niin raukes hukkaan unelmamme.
3.
Sun saapuvan kuulen, et rauhaa suo, tulet hiljaa tummassa yössä, sinä saavut kuin liekki ja leimaus luo tai vyöryväin vetten vyössä. Pois väisty, kiusaaja, pois, ah pois! —Pyhä Maaria, päästä, auta! Suo tuokio rauhan, jos lyhytkin ois, tai taistoni pitkän hauta!
Herra, Herra! Verin hehkuvin täytyy mun itkeä, vartoa niinkuin eksynyt laps, näin haavehin ijäti kalvavin hartoa; kaunis sielu on kuollut ja harmaa on haps. Ja koskaan ei syli lempivä saavu, ei armas—Pois!