Taas yö minun tuskaani ilkamoi, taas helkkyvä lapsennauru soi. Pyhä Maaria, köyhä ja hurskas, oi, oli rikkaus sulla, mi lohdun toi, oli sulla laps!—
Herra, Herra! Mua uhkaa maallisen lemmen uni, sa näät minun tuskani, kamppailuni, et rukousta kuule sa milloinkaan! —miks teit niin kauniiksi, kauniiksi maan?
4.
Käy elon taulut ohi himmeten kuin iltataivaan varjot vaihtuvaiset. Mun tieni on kuin tiet on puistojen, kun kuoli päivän viime ruskot maiset. Soi ympär' elon laulut vaieten kuin puiston tumman lehviin kuiske tuulen, vait astun, askeliain kuule en, todeksi unta, uneks totta luulen. —Etäältä oksain alta portti häämöttää, käyn kohti kummastellen hiljaa, mit' on tää—
PIENOISKUVIA.
(Ernst V. Knàpe.)
1.
RANNALLA.
Tyyn' oli ilta ja yöhön siirtyi, vesiin hehkuvat pilvet piirtyi.
Et antanut sanaa, vain silmäyksen, mut syvemmän kuin meren syvyyden.