Hänen luontonsa on kuin leijonan: hän vallata tahtois maailman, maan tehdä Ruotsista mahtavan, sill' ettei mittaa, ei määrää. Hän merestä ryssän jo työnsi pois, nyt vuoro Puolan ja Tanskan ois, ellei jo Saksasta torvet sois, päin vaatien uskoa väärää.

Wien saapa on tuiman tuomion: kukistettava kuuluisa Habsburg on, protestanttiset saatava liittohon, ett' ois evangelium vakaa; ja itse hän ois sen liiton pää— eik' Europa ahdas riitä tää, uus maailma hänelle häämöittää jo Atlannin aaltojen takaa.

Kuvat kummat, valtavat vaeltelee… Nyt äkkiä kuningas kalpenee, hän valkenee, hän vaikenee: kuu virralle hohtonsa heittää; lumon oudon luo suomaisemaan, sen korpehen, rimpehen koleaan, jota Suomenlahdesta Laatokkaan nyt huuru hallava peittää.

Mut huurusta katsehin hurmaisin nyt näkee hän nousevan kaupungin, ylös pyrkivän tornein ylpehin ja kaunehin pylväin ja kaarin. Ja hän kuiskivi vallassa tenhon tuon: »Pääkaupungin näätkö sa keskeltä suon? Mä tänne Tukholman uuden luon, mi pitää silmällä tsaarin.»

Horn kumman kuulee, hän hätkähtää. Mut Kustaa Aadolfin nousee pää, hänen leijonamielensä lennähtää, sen tähtihin sinkoo säen, ja kansojen kohtalot näkee hän: maan suuren pieneksi piirtyvän, mut onko se Ruotsin vai Venäjän?— Hän virkkaa: »Huonosti näen.

Olen kuoleva vaan mä ihminen. Mut kuitenkin neuvosherrojen tään annan tutkia aatoksen, mitä tuosta he tulevan luulee.» Hän vaikenee. On kylmä yö. Veet himmeät laivan laitaan lyö; kuin kuoloa korpien huokuu vyö, kuin kalmaa kaakko tuulee.

25/10 1919.

TIETÄJÄN TARINA.

On ollut kansa outo kaukana, on ollut maa ja suuri valtakunta, vaikk' uinuu nyt se vuosisatain unta arojen autioiden hiekassa; sen lakkas laulu, sammui viime lies, tien sinne löytää vain nyt tiedemies, mi kurkistellen kumpuin patsahia, tavaillen kielen kumman kirjaimia näin muinaisista muovaa uudestansa, mik' oli outo maa ja outo kansa.

Hän maata kaivaa, löytää aarnion: on ollut kansa seppäin, tietäjien, mi tunsi rauhan työn ja toimen hien, mut sotaa ei, ol' aivan aseeton kaluja, kaunisteita takoi vaan, ei murhan astaloita milloinkaan, näin itseksensä raatoi, rauhass' eli, ijäisyys-aatoksin vain askarteli, mut naapurit jos joutui taiston teille, se usein antoi neuvon viisaan heille.