Myös ollut maailma on outo niin, tuot' ettei hätyyttänyt kansaa kukaan, vaan kaikki taipuivat sen tahdon mukaan ja siihen turvas niinkuin tuomariin; näin kansain kesken kunniaa se sai, myös varmaan monta kadehtijaa kai, mut kateet, kaunat voittain hyvyydellään se kaikki suostutteli sopuun hellään, ja—mik' on kumma suurin kertojalla!— se kuoli luonnon lempeen kuolemalla.
Ja päätään pudistaen tiedemies arolla aatoksiinsa hiljaa vaipuu: »Mik' ihanin on ihmiskunnan kaipuu, sen kaiken kansa tuo jo tuns ja ties. Miks elää enää polven nykyisen? Jo kerran täyttyi haave parhaiden. Tääll' yhtyi suuri taito, suuri tieto ja suuri rakkaus, niiden lähde lieto; on ollut maa ja kansa onnen lauhan, mi muilta sai ja muille antoi rauhan.»
Mut aron tuuli hiljaa huminoi: »Tie sama kaikkien on kulkeminen. Jos oli kerran kansa onnellinen, sen kaltaisiks myös toiset tulla voi. Mi kerran täyttyi aroill' Aasian, lie mahdotont' ei mailla Europan, ja vaikka heimon tuon jo hiekka peitti, niin varmaan monta jälkehensä heitti se hengenheimolaista maailmaan tuot' aikaa vanhaa uudeks uskomaan.»
Ja tuulen kuiskeen kuulee tiedemies, hän tulen uuden tuntee rinnassansa: »Oon heitä myös, on mullai maa ja kansa, on maailma, ja tiedon, taidon lies. On aava eessäin ajan uuden maa; sen tahdon rauhaiseksi rakastaa. Mun vaikk' on yksinäiset päivät, yöni, mun kuuluu ihmiskuntaan hengentyöni, oon pyhä liekki toivon uuden, säen totuuden, jonka sielunsilmin näen.»
Heräsi haaveistansa tiedemies; päin pystyin korvesta hän kotiin läksi, kohosi aikakauden tietäjäksi, mi vastaisuuden suunnat selvät ties, myös salat mustan muinaisuuden yön, päämäärät kauneuden kaihon, työn. Näin unta näki, uskoi ihmisrukkaan; kun kuoli, kummullaan nous nurmi kukkaan, säteili päällä niinkuin päiväntähti; hän hengenheimolaisten luokse lähti.
SYDÄN-SUOMEN LAULU.
Voi löytää riemun rikkaamman ja runsahamman huvin, myös murheen ruusut mustemmat, ken haaveksii ja halaa, mut rauhaa, sopusointua ken etsii Suomen suvin, sen miel' on maansa sydämeen ja sinne aina palaa; kun uhkaa unten yö tai taivaan myrskyt lyö, sen vastaan ottaa, varjelee siell' ahkeruus ja työ.
Ja tuntureille tuskan ken jos uhman urho aikoo, tai huiput vallan, kunnian jos hurjimusta kiintää, ne loitompaa hän löytänee, ne täältä kauas kaikoo, tääll' laaksot viljaa lainehtii ja metsää vuoret siintää, veet virtaa viihdykkäät, puut lautuu lakkapäät, ja vetten, vaarain vierillä työn tyynen jäljet näät.
Äl' usko, että tyhjästä nuo niitut, pellot nousi, nää suuret, kauniit kartanot, nää pihlajaiset pihat! Ei niitä miekka miettinyt, ei vainon nuoli, jousi, ei tehneet taiston tapparat tai vihollisten vihat: ne nousseet rauhan helmast' on, ne taika auran taistelon loi kunnahille kukkimaan kuin tähkät sovinnon.
Ja äänet pääskyn älyytkö, mi puhuu viiripuusta, tai kielet ruohon kasvavan, mi kastehelmin päilyy? Ne virttä samaa suurta soi, mi kaikuu kansan suusta, soi kaipausta kauneuden, mi sydämissä säilyy, mi nostaa povet poikien, ja punat neitten poskien, mi aikaan toiseen, armaampaan viritti kantelen.