Taru kertonut polvesta polvehen: ol' ennen se taistomiekka, kun maassa soi sota hurmeinen, monen ruskotti rannan hiekka.
Ja virkkanut, viel' oli tarina tuo: kunis vankkana hoidat virkas, sinis rintasi sinulle rauhan suo, terä säilän kiiltävi kirkas.
Mut maassa kun väkivalta käy ja sorto ja surma uhkaa, ei missään toivon tähteä näy, vain rikosta, saastaa ja ruhkaa,
ja voimaton kun on oikeus, ei lakia kuuntele kukaan, ja mielet valtaa ahdistus— on miekan mieli sen mukaan.
Se silloin uhaten leimuaa kuin urhojen mieli jalo, mut punaiseksi se purskahtaa kuin surma ja kylien palo.
Tuon tarinan eilen mä muistin, kun ma kalpahan katsoin kerta. Yhä tuota katson ja kauhistun: se ruskottaa kuin verta.
Keväällä 1917.
VELISURMAAJA.
Mistäs saavut, myöhään saavut, poikani metsämies?— Isänmaan illasta, erämaan aamusta, äitini lempeä-lies.
Miksi niin kasvosi kalpeilta paistaa, outo on äänesi, laps?— Paistoi hangilla kuoleman kuudan, valkeni poski ja haps.