Vastasi vakava vaimo: »Helskytän hopeapaidan sulle hehkusta sydämen, synnyinmaalle sykkiväisen.»
Nuori uskoi ja uneksi.
Ja ne hehkui, hengen miekat, taivonkaaria tavaten, Ja ne uhkui, unten purret purppurata kaukomaiden, veet sinerti, maat viherti, ilman lintuset liverti, suut sadat suruja lemmen, tuhannet tarua urhon, joka itsensä unohti, muisti vain isien maata, kohotti kotoisen kansan mainehesen, kunniahan.
Kutoi kangasta elämä vaskiloimin, valtaniisin, polki vaivan polkusimin synketessä syksy-illan.
Katsoi miesi miettiväinen: »Mitäpä kutonet, kumma, täyttymystäkö tekoni vaiko tarmon taittumusta?»
Vastasi vakava vaimo: »Kudon ma kuparipaidan sulle pelvosta Jumalan, jota ei katehet kaada.»
Mies suori sotisopahan.
Ja ne viuhui, viimat kaikki vasten valtaisan povea, ja ne kalskui, kalvat kaikki vasten sankarin sydäntä, ja ne päätyi, arkipäivät, työn pitkän pimeät hetket, epäuskotkin elämän, oman voiman voipumukset, vaan oli ylempi voima, joka johti eksyvätä, näytti tietä, täytti tähkän, salli heikon heilimöidä.
Kutoi kangasta elämä rautaloimin, loppuniisin, polki kuolon polkusimin hallan harmajan tuloa. Vanhus katsoi kaihomielin: »Tuoko on tulos elämän, päätös päivän kaunihinkin?»
Vastasi vakava vaimo: »Kudon sulle kuolinpaidan armosta Isän Jumalan, parahasta palttinasta.»