Vanhus valkea nukahti. Vaan ei mahti maahan mennyt, lauloi latvoissa petäjän, kuiskeessa kotoisen kuusen soipa Suomen on saloilla, vierillä tuhanten vetten, ilona isän ja äidin, neuvona pojan ja neien, lauluna Suvannon lasten, taikana teon ja tarmon synnyinmaamme sykkiessä, armona Isän Jumalan kuolon portin kuumottaissa.
MAAMIEHEN RUKOUS.
Maan me miekoin varjelimme, auralle nyt astutaan: sama meille, hurmehessa vaiko hiessä kastutaan.
Monta pois on mennyt miestä, sentään jälki jäänyt on, perukirjat, jos ei muuhun, Suomen kivipeltohon.
Maa on vapaa! Siksi orjan ole ei nyt rukous, minkä huokaa taivahalle sielun syvä luottamus.
Jos ma kynnän, jos ma kylvän, tuota aina aattelen: teen, min tiedän oikeaksi, enemp' ei voi ihminen.
Eipä suotu ihmislapsen nousta taivaan jumaliin, mutta suotiin päivänpilke miljoonien sydämiin.
Suotiin surun kyynelkaste, ilon raikas ihmisyys, rakkauden kirjokaari, toivon toukokuu ja syys.
Tuuman tiedän Tuonelasta, vaaksan verran elostain, ymmärrän vain yhden: jätän sarat suuremmat kuin sain.
Totta elonleikkuun Herra tajuaa mun mieleni, koska yössä, päiväntyössä Häntä kiittää kieleni.