Kuolkaa, kuolkaa, ah, metsät, puut! Tulkoot talviset, kylmät kuut, järkeni jäähän nyt hautaan lemmen leimut ja muistot muut.
Tahdon olla ma talven mies, harteilla hallan ja tähtien ies, iskeä routaan ja rautaan, ruusu musta, sun murheties.
1918.
JUHANNUS V. 1918.
Kaikki palas: Suomen linnut, Suomen kesä, kukkaset, taas kuin ennen kirkkahina kisaa järven lainehet.
Jälleen yössä valkeassa saaret, salmet uneksii, jälleen päällä metsänpuiden punapilvi purjehtii.
Kaikk' on niinkuin ennen: eipä
mieleni mun tuiretun.
Mikä sorti äänen sorjan?
Miks on sydän synkkä mun?
Kadotin ma kerran naisen, jota raukka rakastin, silloin saman tunnon tunsin, silloin samoin aattelin:
Tulee kesä, tulee talvi, eipä hetket autuaat, jolloin käsi kättä vasten unhotimme taivaat, maat.
Taas on sama tuntu mulla: kadotin nyt kallihin uskon kansaan, isänmaahan, jota raukka rakastin.