Laine rauhaton, lyö, ah lyö! kohta kattaa sun talven yö, vankia valkean hallan tuska, murhe ja muistot syö.
Kuohu henkeni, käy, ah käy! kohta ei taivasta, maata näy, kohta vaikenet vallan, hehku hiilesi himmentäy.
Kannel kaukainen, soi, ah soi! Vaikka en laillasi laulaa voi, heijastan hetkinä hurman kaunehinta, min kaipuu loi.
Virta kohtalon, vie, ah vie! Kohta jo päättyy päivän tie, kuulin kulkevan surman, taikka tauti vain ollut lie.
Mutta tunnen, ah, tunnen sen: en ole enää entinen, muille ei soittoni soikaan, muista murhetu, ilahdu en.
Siitä tiedän, ah, tiedän tuon: unissa kulkien unia luon, itseni joikuja joikaan, itselleni vain iloa suon.
Sentään ihmehen näin, ah näin! Virisi virva mun sydämessäin, puhkesi puutarha uhkee ruusuin, tuntehin tuskapäin.
Tuima on tuomari lemmen syys, synkkeni pois ilon itsekkyys, nainen nuori ja muhkee mun oli murheinen ihmisyys.
Nyt hän on mennyt merten taa, hältä en viestiä, sanaa saa, elääkö ees, en tiedä: kyselen, mykkä on taivas, maa.
Virrat, järvet, ah, jäähtykää! Tulkoon Tuonen ja tyynen sää, syksyn en kukkia siedä, koska en koskaan häntä nää.