Yks virkahti: »Viime yönä näin toki unta, mist' olen mielissäin, näin kulkevan kuningasvainajan läpi leirin raskaasti nukkuvan, minä yksinäin ylös valvahdin, hän katsahti minua silmihin, käden laski pääni päälle mun ja lausui näin: 'Ma tunnen sun. Koti, kontu on sulla huolena. Miks murehdit? On talos tallella. Siks valtakunnassa kuningas on, vako ett' on murtuva vainiohon, mut siks on Suomen ja Ruotsin mies, hän että myös sotatiensä ties, kun vaatii valtion onni sen ja asia uskomme yhteisen. Talos ehkä autio ammoin lie, kotimaahan kun vihdoin sun kohtalo vie, mut muista: se seisoo paikallaan niin totta kuin laki Ruotsinmaan, ja jos luotat sa sanaan kuninkahan, näet kaksinkerroin sen karttuvan; kun vainiolta sun kuningas vei, sua unhoita Oxenstjerna ei, saat tilaa kaksikin kaunista, sotilaan on saatava palkkansa.' Näin lausuen verkkaan pois hän läks, mut mieleni niin kävi virkeäks ja vielä aamulla naurusuin ma päälleni rautapaidan puin.»

Muut tuota kuunteli kummakseen. Tuli toinen jo tuohon taruineen: »Mitä siitä! Mut minäpä unessa näin isä Lutherin itsensä kalottipäin, hän saapui juuri, kun huuliltain pois sarkan laskin ja toista hain, mut sattuikin neito polvellein, heti hälle ma tuossa laulun tein; no niin, hänet silloin ma huomasin, ylös syöksyin ja syvään kumartelin ja pyytelin anteeksi käytöstäin, mut tunnustin, että mielessäin kuva kuultavi naisen kuin Maarian, mill' luulen mua pahan paulovan, ja paavin ja Rooman ja Hornan yön, pyhän uskon puolesta vaikka lyön. Hän hymyili, istui pöytähän ja sarkkansa pohjaan siemas hän, hän katsoi neidon silmihin ja laatipa laulun itsekin. Nyt nous hän ja virkkoi viisaasti: 'Piru jos sua joskus vietteli tai munkki tai paavi tai peikko muu, tään laulun tieltä ne lannistuu, jos auta ei, sarkka siemaise ja suulle neitoa suutele, pian näät heidän karkkoovan kauhulla pois, kuin maailmanloppu jo tullut ois.' Minä kiitin ja hengitin helpommin ja maljaa maistoin ja—heräsin.»

Nyt hillitä enää itseään ei kolmas voinut, vaan kohotti pään ja illan autiuteen hän huus kuin kuoleman kammo, kuin usko uus: »Miks kangastu minulle milloinkaan ei kasvot sankarikuninkaan, ei pappien eikä piispojen, isä Lutherista nää unta en, lien unissain, lien valveillain, näen eessäni luurankomiehen vain ja viikatteen, jolla niittää hän, kun päivä on taistelon päättyvän, ja tuntilasin, min hiekka jo on lopussa kuin moni kohtalo. Mitä hourin? Mun houria sallikaa! Heit' ehk'en ma koskaan nähdä saa, mut nähdä ma kerran tahtoisin tuon sieluni valkean enkelin, mi kulki jo lasna mun kupeellain mun mieron polkuja polkeissain, hän täälläkin jossain lähellä on, mut haihtunut kalvan katselohon, hän verta, haavoja inhoaa, näät hänen on rakkauden, rauhan maa.»

Tuo tuskin pääs hänen huuliltaan, jäi kaikki kummaa katsomaan, valo välkähti kirkas, kaukainen yli yöllisen tappotanteren, mut katso, se kasvaa, se lähemmä käy, koht' enää ei mitään muuta näy, maat, taivahat täyttää se paisteellaan, sen ympäri yössä veisataan kuin kuoro ääretön, ylhäinen kera kaikuisi ihmis-unelmien, se saavuttaa sotajoukon jo, joka hengen valtaa hurmio, se tunkevi tummahan Tuonelaan ja vainajat vastaavat haudoistaan, se syöksyvi sieluhun jokaiseen kuin ukkosen nuoli syvyyteen, sävel sähköinen, sana voittoinen, ja niinkuin ihminen ijäinen: »Ylösnoussut on valkea Vapahtaja! Taas maa on rakkauden, rauhan maja.»

Ja katso, hän tuossa on itsekin kuin ilmestys, uni suloisin, käsi palmunlehvää kantelee, mut toinen sieluja siunailee, ja mikäli eestyy hän matkallaan, maan kansat kaikki siunataan, sota sortuu pois, viha viihtyy pois kuin ihminen taas kuva Jumalan ois.

Kuin saapuikin, hän poistui niin. Jäi hakkapeliitat rukouksiin, vast' aamulla huomas he huolissaan, heit' ett' oli elossa—kaksi vaan.

11/9 1918.

KALEVAN POIKA.

Tuop' oli Armi antimuori, istui aitan portahalla, se suki suruista päätä, huolellista huojutteli.

Tuo kulki Kalevan poika kuusikkoa kuulevata, lauloi laulua sydämen elokuisen illan alta: