»Etsinen minä emoa, enpä tiedä, löytänenkö, mont' oli veljeä minulla, vieri maille vierahille, taatto kaatui kannaltansa, kuoli kuuluisa Kaleva, yksin yöpynen salohon, äidin ääntä kuulematta.»
Kuuli tuon kujertavaksi emo aitan portahalla, lauloi laulua sydämen alla taivon tähtikirjan: »Oli mulla onnen poika, lie ollut surunkin poika, yksi vierähti Virohon, toinen sai Suvantolahan, itse vierin Inkerihin, päädyin päiville pahoille, orjan illat istumahan orjan aamut oppimahan.»
Kuuli tuon kujertavaksi se kaunis Kalevan poika, sylkähti sydänalansa, raikui rinnan riemulaulu: »Äidin tunnen, äänen tunnen, virrenkin sävelen vienon, kuulin sen kotona kerran pärevalkean valossa!»
Syöksyi hän sylihin äidin, kauan itki kumpainenkin.
Tuop' oli armas antimuori, istui aitan portahalla, kyseli poialta pololta, kunne kulki lapsikullat, tokko maassa maailmassa oli hän tuntenut, tavannut sukuansa suurempata, lajiansa laajempata.
Tuo kertoi Kalevan poika: »Kuulin virren vieriväksi kerran ma kesäisnä yönä, polun poikki mun tapasi eteläisen ilman alta, tunsin kuin sinutkin tunsin, äänen äitini kodista, laulun laajemman minua, rotuvirren rohkeamman.»
»Et käynyt säveltä kohti?»
»Olin outo veljelleni.»
Tuop' ali Armi antimuori istui aitan portahalla, lauloi hän lajinsa virren, sukuvirren suomalaisen: »Kerran ne kesät tulivat, kerran keikkuen menivät, koska yhdessä elivät emon yhden kantamoiset; tuli syksyn synkät ilmat, talvet tuota tankeammat, vierahan viluiset ilmat, myrskyt mustat muukalaisen koppoivat koreat multa, ottivat omaksi lapset, poiat kuuluisan Kalevan, siskot sillan suomalaisen; vaan ei vielä virsi kuollut, sana kaunoinen kaonnut, soipi virroilla Venäjän, Nevanlinnan liitoksilla, aavan Aunuksen takana, Vienan hyisen vieremillä; sinnepäin sinä kulekin, mistä soi sorea ääni, laulu lapset liitelevi poikki laajankin lahelman.»
Ei eksynyt enempi poika, veti purjehen punaisen, löysi veljensä verevät, saivat toinen toisihinsa.