Taas tulin surulliseksi muistellen sinua, armas, muiden kanssa ailakoiden.
Lienen tehnyt synnin suuren.
Virkoit pois sa vieriessä: »Nyt älä tuhmin tuhlaele! Aarre on sinulla, siirsin sen sinulle sydämestäni, sinulta tahdon sen takaisin, kun konsa takaisin tullen.»
Lupasin lujasti: »Saat sen kera korkojen takaisin.»
Lienen tuhmin tuhlaellut, kun suun surulliseksi, liioin itkenyt, iloinnut, koska tuska tunnon täytti, hätä häistä sielun kahden, tiukasta tilinteosta silmän kahden katsehessa, sykkeessä sydämen kahden, toinen toistansa vetävän veren kahden vellamoihin.
Toki tunnen toisen tunnon: tuhlaten rikastun, tuhma, muille sähköä säteillen sähkötän elämätäni.
Siks ällös minulle suutu! Saa en olla saita, annan, kannan korkoa Jumalan, kuin tähti pimeän taivon, aurinkoa ammentava.
VIRVALIEKKI.
Lienet ollut virvaliekki, olit mulle onnen liekki, oikeaan minut opastit, aarteille elon ijäisen.
Yöstä mun ylensit, nostit veljeksesi, verraksesi, muista mun erotit, estit minut maantieltä elämän; viittasit minulle, virva, polun muista poikkeavan, uran uuden, käymättömän, halki hallaisten nevojen.