Ei hän ilkkunut ilosta, naljamieltä naurahellut, hyvyyttänsä hän hymyili, puunsi rinnan puhtautta, läikkyi lämpöä sydämen, paistetta siveän sielun niinkuin kukka syyskesällä, elokuisen illan kuudan.
Häntä ma rakastin, raukka. Hälle, hullu, huokaelin murhetta elon menevän, pelkoa polun pimeän.
Minä, miesi mieronkierto, hän liesi hyvä ja lämmin, minä, talven tuima tuuli, hän salon sinisen terhen, minä, soittaja sokea, hän kannel helähtäväinen illassa elon ikävän, Kaikkivallan polven päällä.
Häntä ma rakastin, raukka, hälle virteni viritän, sielun särkyvän sävelet, haaveheni haikeimman.
SYDÄMEN ITKU.
Yövyin ma salolle yksin, kaksin kapsahdin hereille, näin ma vienon vierelläni, kumppanin kupehellani.
Tuota tutkin, tunnustelin; »Lienetkö tytär Tapion, sinipiika sielun synkän?»
Kuulin kuiskaeltavaksi: »Lienen onnesi unelma, kauneus kadottamasi, runo kerkeän kesäsi, vaiva rinnan vanhenevan.»
Itkin kauan katkerasti.