Ei kumma ollut teelmän muoto: uurna vain vanha, kirjaeltu korkokuvin, mut salaperäinen kuin kuolon kuuma ja vakaa, kuin on päätös päiväin huvin: siin' eli vanhan Hellaan henki suurna, se haastoi haavein kaukaa kangastuvin, kuink' elon pulmat ymmärrettiin ennen ja kuinka urhot kulki kuoloon mennen.
Kaks ystävää siin' antoi kättä, tuopa heist' istui, tuopa seisoi, pois jo kääntyin, uhonnut heist' ei kammo kauhun luopa, ei ilmi itkeneet he hahmon vääntyin, mut hänen, jonk' ol' eessä haudan juopa, soi vielä viime sanat hiljaa ääntyin, ne kuuli kummakseen laps oudon suvun, ne tunki yöstä tuhatvuotten luvun.
Ne sattui: »Maan, ah, kuink' armaat kummut, kun niitä katsoo katseell' lähteväisen, kun heittää täytyy heljät unten ummut ja käydä maille Manan tiedon jäisen, kun tunnet, että hiljaa hyydyt, tummut, on eessäs yöt ja päivät yksinäisen ja aisteis maailma kuin huntu hajoo, kun sitä kuolon kylmä koura kajoo.
Ei sentään tumma Tuonen virta hälle, ken päärlyt näkee päiviensä laineen; on totuus selvä tiensä tietäjälle, ken etsii hengen helmet alta aineen, ei uhraa rahvaan raa'an hyörinnälle, ei ilmiöille ajan eikä maineen, vaan kaiken tutkii, läpi kaiken nähden, ja kaiken nauttii elon täyden tähden.
Ja iki kiittää kaikkeutta aavaa, sen salaperäisyyttä kunnioittain, sen ajatusta, aina muodon saavaa, sen pikku-ihmehistä ilmi koittain ijäistä kaartaa kaikkeuden kaavaa, näin vihdoin viisautta nöyrää voittain, ett' ihmiskohtalot jos onkin kovat, syyt niillä syvemmät ja synnyt ovat.»
Noin vieri virsi Hellaan hengen helon; mut outo mies, mi taideteelmän eessä tavaili hiljaa tarkoitusta elon, hän vielä hetken viipyi silmät veessä, ei enää kammitsoissa kuolon, pelon, vaan niinkuin kyyneltensä kimmelteessä hän oisi nähnyt utuisinta unta, jot' oli koskaan nähnyt kansakunta.
19/9 1919.
LEMMEN LEHTIÄ.
LÖYTÖKÄINEN.
Löysin, löysin löytökäisen elämän aution aholta, naisen nuoren, naurusilmän.