AUG. H. SOININ HAUDALLA.
Sorea sortui Manan maille miesi, ylhäinen, yksinäinen sielultaan. Vaikk' kaiken kansan kesken kulki tiesi, Sun kaltaistas en nähnyt milloinkaan: niin hyvää, lämmintä, niin hymyilevää, niin laajamieltä, laajakättä myös, niin omaa kiitostansa lymyilevää, sen vaikka hyvin kesti toimes, työs.
Rakastit synnyinmaatas, missä lepäät, sen kieltä, kansaa, kansan kunniaa. Vaikk' kaikki kiitokset kai nytkin epäät, nyt sentään kaikuu sitä kansa, maa: ei aine, henki Sulle ollut eri, kaikk' kaunis kuului Sulle yhtehen, Sull' oli suomalainen suonten veri, ja sydän suuri, inhimillinen.
Siks olet mentyäskin merkki meille, kuink' elon päivänpuolta etsitään. Kuink' emme eksyä saa eri teille, jos mieli nousta maan ja kansan tään; en haasta murheesta, mi hautas varjoo— jää tyhjä tila, mistä poissa oot— vaan haastan toivosta, min muistos tarjoo, sen seppelkukat kumpus kattakoot.
19/3 1919.
ERÄÄLLE NÄYTTELIJÄTTÄRELLE.
Ois helinä harppujen etäisten iki soipa Sun ikkunas alla ja juhliva aurinko jumalien ain taitehes taivahalla.
Mut kuoli jo jumalat, eloon jäi vain jumalten lapsista muudan. Ah, josp' edes kaukaa kullata vois, hänen tietään lauluni kuudan!
Mut kuu sekä päiväkin painuu pois, pian yllä on pimeys suuri. Pois itkien käy ikijumalten laps, pois harmaapää trubaduuri.
6/4 1919.