Kuut kulkee, vuodet vaipuu ja vuosikymmenet, jää jälelle vain kaipuu ja muistot muinaiset.
Yks mull' on kaunis muisto: kaupunki, linna sen, ja linnan luona puisto niin vanhanaikainen.
Ja koulutie ja katu— monelle ikävä— minulle laulun latu, tie tiedon hilpeä.
Mut ettei ikävälle sen muiston sävel soi, nyt siitä kiitos hälle, ken koulun hengen loi.
Opetti mieltä nuorta hän mielin nuorekkain, ei katsonut vain kuorta, vaan alle pinnan ain.
Hän kirkkaan äidinkielen sai meille rakkahaks ja ajan tiedon, mielen niin aatteen-avaraks.
Ja kun hän ihmissuvun kuvaili ihanteet, unohti luokan, luvun— se silmään nosti veet.
Tuhanten kesken tapaa vain harvoin ihmisen, mi vakaa on ja vapaa, mies pään ja sydämen.
Sen näimme kerran Teissä, siks Teitä kiitämme. Jos näy ei kyllin meissä, ei ole syynne se.
9/9 1918.