Sellainen se oli Saaren Sanna.
Kerrotaan, nyt everisti nousi, täytti ensin itsellensä lasin, toisen Matille ja niitä yhteen kilahutti, vakavasti virkkoi: »Tervetuloa taas miesten joukkoon!»
Kiertyy kyynel Matin silmäkulmaan:
»Kaunis sentään oli Saaren Sanna!»
Everisti laatuisasti lausuu: »Viekkaus on nimi vaimon; paras että ijäks siitä sillä pääsit.»
Matti vastaa: »Jumal'antakohon, vaan on hyvä everistin haastaa, tuntenut kun ette vielä koskaan ensi rakkauden pyhää tulta!»
Kumpainenkin vaikenee nyt vallan.
Mutta uuden aamun tullen istuu ruuhessansa liki kaislarantaa jälleen korpraali ja everisti, viekoitellen vellamoisten karjaa; taas on Matti ennallaan kuin muinen, onkeaan kuin palokärki sihtaa, pääse hält' ei enää pitkäsiima, unhotu ei airo eikä koho; taas on ilo everistin saada kala taikka toista kadehtia, hältä kiistää kiviriipan paikkaa; eikä tuosta hetken häiriöstä enää elin-ajassaan he puhu.
Näin he kalastavat kaiket kesät.
LUONNON HELMASSA.
1.