KYLMÄ ILTA.
Kesken kesää syksyn valju valta; hohkaa kylmän henki kaikkialta, hallatuulen hammas luihin puree, metsä, järvi murheellisna suree, saaret seisoo liikkumattomassa ikävässä ikiharmajassa, puhuu kuolemaa jo puiden tohu, uhkaa kadotusta korven kohu, aalto lyijynraskas rantojaan huuhtoo ikuisilla huulillaan.
Viiltää veno kesken luonnon karun; vana kertoo orvon onnentarun, joka tuskin päästen päivänkukkaan kuihtui kylmyyteen ja joutui hukkaan, vaan ei sentään elämästä laannut, vaikk' on vuosia jo maassa maannut, kulkee kummitellen ihmismaita, muistaa aikojansa autuaita, joskus laikahtavi laulamaan kylmin rinnoin kevätriemujaan.
Saaret seisoo liikkumattomassa ikävässä ikiharmajassa, järvi jäähtyy, sydän synkkä hyytyy, tahto taittuu, pikkutöihin tyytyy; ah, ne päättyi elon juhlapäivät, autius, tyhjyys, tuijotus vain jäivät, pulmain päästely ja kummastelu, kunne joutunut on lapsen lelu, mietiskely, miksi inehmoin elonlangat niin on, eikä noin.
2.
PILVINEN PÄIVÄ.
Jälkeen aamu-usmien järvi hopeoituu, päivätönnä päilyen koreaksi koituu.
Kuvastelee koivu, kuus, rannan viita viilee, kummallinen hiljaisuus syvyydessä piilee.
Sadekuurot kulkevat kaukaa siellä täällä, käy kuin aallon unelmat virit vetten päällä.
Harras niinkuin ystävän taivahan on tuntu, vaihtuva kuin elämän kaukometsän huntu.