4.
AAMUN SARASTAESSA.
Ja jos vähän mulla vain aikaa on, mun mieleni kaari on mittaamaton, taas riennän ma riemuun ja huoleen; ovat kauniita Kukkian päivät ja yöt, mut kauniimmat vaativat ihmisten työt mua myrskyn ja maailman puoleen.
Levon lempeän lapset ei muistele mua, mut kuitenkin, Kukkia, siunaan ma sua, jos tartunkin sauvaan ja viittaan; menen matkaani hattua heilauttain, kun säilyi mun sieluni vapaus ain, vähät muusta ma maan päällä piittaan.
Voin kuiskata sentään: jo orjasi olin, kun, Kukkia, saartesi kumpuja polin, elinkautinen valtasi vanki; mut aamu kun koitti, se armahti lastaan, sain voiman ma taistella rauhaani vastaan, näin voittaen vaikeimmanki.
Oli tenhoa ilmassa, tiesin ma sen, mut ett' ero oisi niin tuskallinen, ei arvata saattanut kukaan; ma pelkään, sun öin sekä päivin ma nään, mut ennen kuin loihtusi lankahan jään, vien kultaiset muistoni mukaan.
TULI JA RAUTA.
JOULU BELGIASSA.
He asuivat kaikessa rauhassaan, he raatoivat, tekivät työtä, tulet hehkuvat heidän tehtaissaan ylt'mpäri valkaisi yötä; he padoin sulkivat valtameren. Ken sulkee, ken sulkee nyt syyttömän veren, jota pellot poljetut huppeloi, mi huutaa, min huuto taivohon soi? Laps siellä nyt itkee taattoaan, emo miestänsä miekkavyötä.
Tääll' lepäävät arki-askaret, maa nauttivi joulurauhaa, kyläteillä kaikuvat kulkuset vain lapsuus-iloa lauhaa; siellä soi sota täydellä voimallansa, koko kansa on häädetty kodeistansa, ei rauhan, vaan kuolon enkeli yli talvisten tannerten kulkevi; siell' lepää myös arki-askaret, mut tykkien jylinä pauhaa.