Oli kerran—ah mene mielestäin
se milloinkaan ei ehtoo—
näyn näin minä näillä silmilläin,
kun katselin rannan lehtoon.
Tuli rantahan morsian seppelepää—
oli salmi ja salmessa saari—
suvi-illan ilmahan istahti tää
kuin korkean taivaan kaari.
Hän lauloi laulun kummallisen—
mene milloinkaan ei ehtoo—
Hän lauloi: »Vei vesi kaunehen,
sitä kaivaten kuljin ma lehtoon.
Sitä säilytin kerran ma sydämelläin—
oli saari ja saaressa linna—
minä elämän onnesta orvoksi jäin,
en löydä ma riemua rinnan.
Minä luulen, se oli minun vapautein—
suru milloinkaan ei suistu—
mull' ei ole aamua, iltaa ei,
jona ei se mielehen muistu.
Näät kun olin nuori ja onnellinen—
mene milloinkaan ei ehtoo—
oli vapaus solkeni sorjin, sen
minä hukkasin rannan lehtoon.
Tai aaltojen alle se pudonnut lie—
oli salmi ja salmessa saari—
monen ritarin sinne on löytynyt tie,
ei löytynyt onneni kaari.
Nyt istun ma iltani ikävissäin—
oli linna ja linnassa impi—
mut muistelen: ennen sydämelläin
koru kiilteli kaunihimpi.
Olen surrut vuossadat itseksein—
tule milloinkaan ei huomen—
mull' aamua ei, mull' iltaa ei,
olen sentään onnetar Suomen.
Mut tiedän, jos solkeni löytäisin sen—
mene milloinkaan ei ehtoo—
taas olisin nuori ja onnellinen,
en kulkisi kuoleman lehtoon.