Näät ympäri minua kaartuvi yö—
oli linna ja linnassa vahdit—
ja siksi mun syömmeni synkästi lyö,
kun raikuvat rattoisat tahdit.
Tämä hyvää on, tämä kaunista on—
tule milloinkaan ei huomen—
olen sentään ma ijäti onneton,
jos löydy ei vapaus Suomen.
Ei aaltojen alle se jäädä saa—
oli linna ja linnassa impi—
jos unhoitan sen, mua muistuttakaa:
olis taistelo kaunihimpi.
Olis taistelo edestä vapauden—
oli saari ja saaressa linna—
minä voisin sen, minä voittaisin sen,
jos saisin ma rauhaa rinnan.
Jos löytäisin lepoa itsellein—
tule milloinkaan ei huomen—
mull' aamua ei, mull' iltaa ei,
mua painaa kohtalo Suomen.
Jos saavuta en minä vapauttain—
suru milloinkaan ei suistu—
surun sävelet raikuvat rinnastain,
ei aurinko mielehen muistu.
Olen kuitenkin kuoleva ihminen—
mene milloinkaan ei ehtoo—
oli vapaus solkeni sorjin, sen
minä hukkasin linnan lehtoon.
Tai aaltojen alle se vaipunut lie—
oli salmi ja salmessa saari—
valon vaeltajien nyt sinne on tie,
mut missä on onneni kaari?
Yhä huokailen, onneton, orjuuttain—
oli linna ja linnassa impi—
jos huolisi joku mun huoliain,
sois kantelo kaunihimpi.»
Hän lauloi näin, hän näkyi näin—
oli saari ja saaressa linna—
hän elämän onnesta orvoksi jäi,
oli laulu hän Suomen rinnan.