—Varkaita, pelkkiä varkaita, väärentäjiä ja vaillingintekijöitä. Niitä näen minä ympärilläni. Onnelliset ne, jotka vain menettävät omaisuutensa. Tässäkin hautasaatossa…
—Sht, sht! koetti Soisalo kiivasta äijää hillitä. Eikö setä voisi puhua hiukan hiljempaa?
—Kyllä, murisi ukko, ja haudalla minä en tule sanomaan halaistua sanaakaan. Mutta jos tarvitset hyvää neuvoa, niin muista yksi seikka: älä ole missään liikeasioissa pankinjohtaja Antti Puuhaaran kanssa!
Antin kanssa! Ei liikeasioissa! Joko hänenkin päivänsä siis olivat luetut? Uhkasiko siis kaikenhäviö?
Soisalon selkäpiitä karmi. Tuo ukko ennusti aina pahaa, mutta harvoin turhan tautta.
—Pitääkö setä jo häntäkin epävarmana?
—Tänään varma, huomenna epävarma, ärisi ukko. Mutta näin meidän kesken sanoen: hän tulee menettämään kaiken omaisuutensa.
Samalla oltiinkin jo kirkkomaan portilla. Oli pakko loppua tämän tuskin ylösrakentavan hautasaatto-puheen.
Soisalo katseli miltei taika-uskoisella kauhulla tuota käyrää ukonkääppää vierellään. Mitä kaikkea mahtoi hän tietää ja mitä vain aavistaa? Jos puolikin siitä oli totta, uhkasi perikato paljon laajempia piirejä kuin hän itse oli uskaltanut ajatellakaan.
Hänenkö tulisi siis loitota Antista? Ei milloinkaan!