Antti tervehti, Soisalo seurasi hänen esimerkkiään.
—Eikös se ollut rouva Sorvi? kysyi Soisalo.
—Kyllä, vastasi Antti. Vaimoni parhaita ystävättäriä.
—Se on totta! muisti Soisalo. Enkö ole kerran tavannut häntä sinun luonasi?
—Arvattavasti useitakin kertoja. Hehän olivat ennen joka päivä yksissä.
—Eivätkö viime aikoina enää?
—Mahdollisesti. Ei ole sattunut vain minun silmäini eteen… Eilen hän kyllä oli siellä, lisäsi Antti katkerasti.
—Todistajana? kysyi Soisalo korviansa heristäen.
—Juuri niin, vastasi Antti. Etkö nähnyt hänen katsettaan?
—Kyllä, myönsi Soisalo, viekkaasti silmiään siristäen. Senpä vuoksi minä kyselen juuri.