Paremman puutteessa hän oli ruvennut vehkeilemään. Siihen oli tarjonnut hänelle hyvän aiheen ja tilaisuuden juuri pankinjohtaja Antti Puuhaaran perhe, johon hän heti Helsinkiin muutettuaan oli päässyt rouvan vanhana koulutoverina pujahtamaan.
Hän oli heti terävällä psykologisella silmällään, jota hän tosin oli vähemmän tottunut käyttämään omaan itseensä nähden, huomannut että tässä talossa mies rakasti vaimoaan vilpittömästi, vaimo ei. Jo se oli omiaan hänen seikkailuhaluista mieltään kiinnittämään. Sitten hän oli monista rouvan pienistä huomautuksista ja pistosanoista oivaltanut, että tämä oikeastaan kaikessa hiljaisuudessa halveksi miestään, pitäen tätä auttamattomasti naivina ja typeränä. Naivi oli Antti rouva Sorvinkin mielestä, mutta ei typerä ollenkaan. Pikemmin oli juuri Antin rouva typerä ja varsinkin tuhman-ylpeä hänestä, kun tämä ei ollenkaan näyttänyt onneaan Antin rinnalla tajuavan eikä arvostavan.
Naisellisella vaistolla ja ennen kaikkea aitonaisellisella epäloogillisuudella hän siis heti alussa asettui tuon perheen keskuudessa Antin puolelle, vaikka tämän osa avioliitossa oli niin monessa suhteessa hänen oman miehensä sielullisiin arvoihin verrattavissa ja vaikka hän omaa miestään niin täydestä sydämestään vihasikin. Mahdollisesti vaikutti siihen myös Antin edullinen ulkomuoto, jonka rinnalla hänen miehensä oma hahmo muistui mieleen kovin karkeana ja kömpelönä. Mutta enimmän vaikutti tietysti tähän odottamattomaan, vaikka jokaisen ystävättären kannalta arvattavasti aivan luonnolliseen lopputulokseen, se seikka että Antti oli mies ja hänen rouvansa nainen, ja vielä nainen, josta hän ei pitänyt niinkään paljon kuin tavallisesta lähimmäisestään, saati sitten omasta itsestään.
Helposti hän viisaampana ja viekkaampana oli saavuttanut Antin vaimon täydellisen ystävyyden, jopa ihailunkin. Jo koulussa oli rouva Sorvi ollut häntä etevämpi tiedoiltaan ja taidoiltaan, saati sitten kun hän oli tullut ylioppilaaksi ja filosofian kandidaatiksi. Vaikka Antin vaimo olikin ylpeä omasta aatelisesta sukuperästään, kunnioitti hän kuitenkin salassa opillista sivistystä ja varsinkin sitä uuden-aikaista naisellista itsenäisyyttä, jota hän näki rouva Sorvin koettavan elämässään niin tarmokkaasti toteuttaa. Siksi hän aivan huomaamattaan kasvoi sokeasti kiinni ystävättäreensä ja kertoi kaikki hänelle, mitä vain tapahtui tai jäi tapahtumatta hänen avioliitossaan.
Siten oli tuon avioliiton pohja jo oikeastaan ontoksi koverrettu. Mutta kaikki olisi vielä voinut käydä hyvin, jos Antti olisi ollut hiukan kevytmielisempi tai rouva Sorvi vähemmän vahingonhaluinen.
Rouva Sorvi oli vähitellen oppinut vihaamaan ja kadehtimaan Antin vaimoa jo tämän hyvän yhteiskunnallisen aseman vuoksi, mikäli hänen oman nykyisen asemansa epäkohdat olivat hänelle selvenneet. Tuollako tuhmalla, sivistymättömällä aatelisella kananpäällä oli muka oikeus suurempaan maalliseen onneen ja nautintoon kuin hänellä? Tuoko ansaitsi paremman miehen, tuoko ylhäisemmät ystävät ja hienommat, valikoidummat huvitukset? Tuonko elämän oli lupa vieriä niin tyynenä ja sopusointuisena, silloin kun hänen omansa oli niin keskeltä katkennut ja äkkiä niin karuksi ja rosopintaiseksi muodostunut, tuonko kulkea yhteiskunnan kukkuloilla, silloin kun hän itse tunsi jo laaksonpohjaa pitkin kulkevansa? Ei! Särkeä tahtoi hän kaiken tuon niin hempeän, ärsyttävän ja poroporvarillisen onnellisuuden, polkea muruiksi alle pienen kantapäänsä tai—anastaa itselleen!
Niin hän oli alkanut hiljakseen ja salassa keimailla Antille, vaikka huonolla menestyksellä. Antti ei ollut ollenkaan huomannut hänen keimailuaan! Hän oli varovasti suurentanut keinojaan, käynyt rohkeammaksi, päälletunkevammaksi, pitäen kaiken aikaa kuitenkin visusti silmällä, ettei Antin vaimo vain saisi vähäisintäkään aavistusta hänen tarkoitusperistään. Kaikki oli kilpistynyt Antin epägalantiin olentoon kuin kallioon. Silloin oli rouva Sorvi suuttunut ja tehnyt kuin potifarin emäntä ennen muinoin: hän oli syyttänyt Anttia tämän vaimolle juuri samasta synnistä, johon hän itse olisi langennut niin mielellään.
Hän oli onnistunut! Hän oli onnistunut! kaikui nyt riemulauluna hänen sydämessään. Itse hän oli ollut tänä aamuna Antin ulkomaille matkustavaa vaimoa junalle saattamassa, samoin kuin hän eilen oli ollut todistajana heidän virallisessa erokohtauksessaan. Ja nyt oli Antti itse soittanut hänelle! Ja juuri äsken oli Antin paras ystävä, joka nähtävästi ei ollut niin tuhma kuin miksi hän tekeytyi, turhaan koettanut tutkia häneltä tätä hänen elämänsä suurta salaisuutta.
Antin käynti koski luonnollisesti sitä samaa. Hän oli tärkeä, hän oli tapausten keskipisteessä! Tuhmat, tuhmat miehet! Heitä voi sitten nähtävästi vaikka haavilla kalastaa.
Mutta missä puvussa hän sitten ottaisi Antin vastaan? Tuo kysymys vaati hetkisen osakseen hänen koko huomionsa!