Ei suinkaan tässä! Hän oikein säikähti, kun hän muisti, että Antti voisi missä tuokiossa hyvänsä olla täällä. Mutta aamunuttuko? Ilta vaippako? Ei, ei, tietysti hänen tuli esiintyä tavallisessa kävelypuvussaan. Mutta ehtisikö hän enää saada sitä päälleen? Eikö tulla hurissutkin tuolla jo auto hänen ikkunansa alle.
Tuli, hurisi. He olivat sopineet puhelimessa niin, että rouva Sorvi heittäisi paraati-ovensa avaimen ikkunasta kadulle, josta Antti noukkaisisi sen.
Rouva Sorvi avasi varovasti ikkunan ja katsoi kadulle. Se oli Antti.
—Nyt minä heitän! helähti rouva Sorvin ääni, samalla kuin valkoinen käsivarsi ojentui ulos ikkunasta. Ottakaa vastaan!
—Kaikki, mitä tarjotaan! kuului alhaalta luonnottoman reippaalla äänellä. Kaikki, mitä te tarjoatte.
Avain kilahti kadulle. Rouva Sorvi ehti tuskin heittämään ylleen kepeän iltapukunsa, kun jo kärsimätön ovikellon soitto todisti tulijan olevan hänestä vain parin askeleen päässä.
7.
Antti heitti nopeasti palttoon ja silinterin yltään ja astui kursailematta sisälle. Hänen silmänsä paloivat, hänen äänensä värähteli, hän näytti olevan mitä suurimmassa sielunjännityksessä.
—Anteeksi, hän sanoi, että näin myöhään illalla vaivasin teitä.
—Sanokaa pikemmin keski-yöllä, hymyili rouva Sorvi, osoittaen kelloa peilipiirongin päällä. Kohta kummitukset esiintyvät.