Rouva Sorvin silmät leimahtivat ja sammuivat jälleen kuin hienon pilven taa. Hetkiseksi imeytyivät heidän katseensa toisiinsa. Rouva Sorvin poskille oli noussut tumma puna, hänen korvanlehtensäkin helottivat aivan ruusuisina.
—Te olette hullu! Päästäkää minut!
Antti päästi siinä silmänräpäyksessä hänen kätensä. Seurasi syvä äänettömyys.
Tuhannet ajatukset risteilivät tuokion kummankin heidän aivoissaan. Rouva Sorvi ei tietänyt oikein, pitikö hänen itkeä vai nauraa tuon onnettoman miehen mielettömyydelle. Oikeastaan hän oli vihainen Antin muodottoman tungettelevaisuuden vuoksi, mutta toiselta puolen hurmasi häntä ajatus, että tämä niin pian oli voinut unohtaa vaimonsa ja oli valmis näin päätäpahkaa hänen syliinsä syöksymään. Sen että Antti oli häntä jo kauvan rakastanut, vaikka ei nai visuudessaan ollut sitä vaimonsa vuoksi uskaltanut hänelle tunnustaa, uskoi hän mielellään ja oli uskonut siinä silmänräpäyksessä kuin se oli Antin huulilta ilmi singahtanut. Mies oli naivi, auttamattomasti naivi! Se oli hänen puolustuksensa, mutta samalla hänen naurettavaisuutensa.
Luulla voivansa noin vain väkirynnäköllä voittaa nykyaikaisen, sivistyneen ja itsenäisen naisen, joka ei suinkaan mikään ensikertalainen tytöntyllykkä ollut, vaan jo yli kolmekymmentä oleva, maailmaa kokenut rouva ja kahden lapsen äiti, päällepäätteeksi entinen opettajatar ja filosofian kandidaatti! Täytyi olla Antti niin ajatellakseen. Jos hän, rouva Sorvi, joskus … kerran … jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa ehkä vastaisikin hänen tunteisiinsa, täytyi sen tapahtua aivan toisin ja aivan toisten muotojen mukaan…
Rouva Sorvi hymyili. Hymyili koko kypsän naisellisuutensa äärettömällä ylemmyydellä, voitollisesti ja äidillisesti tuolle lapselliselle miehelle, joka ei nähtävästi ollut normaalitilassa ja jolle juuri senvuoksi olisi ollut turha suuttuakin. Täytyi antaa anteeksi hänelle ja kuunnella, mitä hänellä siis lopultakin oli asiallista sanomista.
Antti ei huomannut hänen hymyään.
Hän kysyi itseltäänkin, oliko hän enää täysissä järjissään. Mielikuvat vilahtelivat kuin virvatulet hänen sielunsilmiensä ohi. Yhdessä sekunnissa muisti hän vaimonsa, muisti määrättömällä murheella ja rakkaudella, joka jälleen oli valmis vaihtumaan yhtä määrättömäksi vihaksi ja pakkaseksi häntä kohtaan siinä silmänräpäyksessä, kun hän ajatteli, että tämä oli uskonut ystävättäreensä enemmän kuin häneen eikä viitsinyt edes neuvotella hänen kanssaan, ennen lopullista avioero-päätöstään. Toisessa sekunnissa hän tunsi taas yhtä rajattomasti vihaavansa ja halveksivansa tuota toista, jota hän oli suudellut juuri, ja tahtovansa väkivaltaisesti raiskata, herjata ja häväistä häntä, mikäli tämä nimittäin oli ollut syynä heidän aviolliseen onnettomuuteensa. Mutta eihän hän tiennyt sitä vielä. Täytyihän hänen saada tietää se, ennen kuin hän voisi valita tunne-asteikkonsa, kuulla asia tuon naisen omasta suusta eikä vain ystävänsä Soisalon, joka saattoi, jonka täytyi olla erehtynyt!
Huomaamattaan hän jo mielessään puolusteli rouva Sorvia, vaikka hän äsken oli rientänyt tänne täysin vakuutettuna hänen syyllisyydestään. Mutta tämän poskien tumma puna, tämän pehmeän, täyteläisen ruumiin ärsyttävä kosketus oli jo ehtinyt tehdä vaikutuksen häneen. Luonnollisesti kuului hänen henkensä vieläkin sinne, missä hänen vaimonsa oli. Mutta hänen aistinsa ojentuivat jo toiseen, hänen hermonsa väreilivät jo toista kohden ja hänen äkkiä valloille päässyt, synkäksi, raskaaksi, tulikuumaksi kiehahtanut verensä tykki jo tahtiin niiden suonten kanssa, joiden hän oli aavistanut suihkavan tuon ohuen, tähtikirjaillun vaipan alla.
Hän oli jo kadotettu. Mutta hän ei vielä tiennyt siitä mitään, vaan hymyili itsetietoisesti ja voitollisesti … yhtä miehekkäästi ja isällisesti kuin rouva Sorvi naisellisesti ja äidillisesti … hymyili oman voimansa tunnossa tuolle naiselle, joka nähtävästi ei ollenkaan aavistanut, että hänellä, Antilla, vielä oli täysi vaalinvalta, ja joka luonnollisesti oli ottanut täytenä totena hänen sydämettömän, häikäilemättömän rakkaudentunnustuksensa. Nyt oli hän täysin itsensä herra mielestään. Nyt tunsi hän voivansa vallita myös tuokiotilaa.