He kääntyivät päin toisiinsa melkein yht'aikaa ja näkivät toistensa hymyilevän.
Se oli suuri hämmästys heille molemmille.
He olivat kumpikin luulleet toistensa kasvoilla aivan toisen ilmeen näkevänsä. Antti oli luullut kohtaavansa rouva Sorvin katseen vihaisena, suuttuneena, kyyneltyneenä tai loukattuna, rouva Sorvi taas Antin nöyränä, anteeksipyytävänä tai puolihulluna ja hämmästyneenä. Ja nyt äkkiä tuo hymy, joka paistoi suusta, silmistä ja koko katsannosta! Mistä se tuli? Mitä se merkitsi? Mitä sen alla asui? Oliko se totta vai teeskentelyä?
Tällä hetkellä he eivät kumpikaan ymmärtäneet toisiaan. Hymyilivät vain pari sekuntia hymyilemistään ja toivoivat, että toinen lakkaisi siitä lopultakin ja vaihtaisi sen joksikin muuksi helpommin käsitettäväksi.
Turha toivo! He hymyilivät vain edelleen, sillä se vastasi parhaiten heidän kummankin hetkellistä mielentilaansa.
Antti vaihtoi ensin ilmettään.
—Anteeksi, hän sanoi ystävällisesti ja sydämellisesti kätensä ojentaen.
Minä en tiennyt, mitä tein. Toivon, etten ole loukannut teitä.
—Kyllä, vastasi rouva Sorvi. Epäilemättä te loukkasitte minua. Mutta minä olen tottunut antamaan anteeksi loukkauksia.
Viimeisen lauseen lausui hän kuitenkin pienellä, tekopyhällä huokauksella, joka jälleen houkutteli äskeisen, itsetietoisen hymyn Antin huulille.
—Istutaan, hän sanoi, ja jutellaan. Arvaattehan, etten ole tänne turhan kautta tullut. Meidän on selittäydyttävä.