—Meidän? oli rouva Sorvi hämmästyvinään. Luulin, että te aiotte…?
—Luulen, jatkoi Antti lujasti, että meillä kummallakin on jotakin sanomista toisillemme.
Hän viittasi, aivan kuin hän olisi ollut isäntä talossa, rouva Sorvia leposohvalle istumaan. Tämä katsoi häneen, ei sanonut mitään, vaan istahti hiljaisena.
Antti istui hänen vierelleen.
—Uskotteko, että rakastan teitä? hän kysyi matalalla äänellä.
—Uskon, kun sanotte niin, vastasi rouva Sorvi häneen katsomatta. En näe mitään syytä, miksi ette puhuisi totta minulle.
—En minäkään, jatkoi Antti. Ja te…?
—Mitä tarkoitatte? kysyi rouva Sorvi hiljaa.
—Olenko minä teille ehdottomasti vastenmielinen?
—Ette suinkaan, vastasi rouva Sorvi, pienen tohvelinsa kärkeä pyöritellen. Päinvastoin pidän minä hyvin paljon teistä.