Rouva Sorvi katsoi säikähtyneenä häneen. Samalla täytti hänen sydämensä rajaton hellyys tuota miestä kohtaan, jonka kohtalon hän oli määrännyt ja joka nyt näkyi kärsivän niin kovasti siitä. Eikä hän osannut muuta kuin ruveta hiljaa hivelemään hänen kulmaluitaan.
—Antti! kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. Antti painoi päänsä hänen rinnoilleen. Hänen toinen kätensä etsi hänen kättään, samalla kuin toinen pyrki hänen poskeaan hyväilemään.
—Sinä rakas, rakas…! kuiskasi hän samalla.
Rouva Sorvi salli hänen tehdä niin. Täytyihän lapsen saada, mitä se tahtoi, jos sen mieli tyyntyä ja lakata itkemästä.
Mutta kun Antin hyväilyt kävivät yhä rohkeammiksi, lausui rouva Sorvi päättävästi:
—Antti, tule järkiisi!
Siinä silmänräpäyksessä oli Antti polvillaan hänen edessään.
—Kyllä, juuri minä saan tehdä niin, hän huusi leimuavin silmin, juuri minä, juuri minä!
—Miksi? ehti rouva Sorvi kysyä.
—Siksi, että sinä olet tehnyt minulle enemmän vääryyttä kuin kukaan ihminen maailmassa. Ja siksi on minulla oikeus kohdella sinua niinkuin koiraa, niinkuin huonomaineista naista…