Hän puhui harvinaisen vilpittömästi tällä hetkellä. Mutta se oli samalla täydellisen aseettomuuden tunnustus, jota toinen ei ollut heti käyttämättä hyväkseen.
—Kuinka? sanoi rouva Sorvi, käännähtäen nyt kokonaan Anttiin päin.
Teidän vaimonne ei olisi teille siis mitään selittänyt?
Sisällinen raivonpuuska pudistutti Anttia tuon teeskentelevän, ärsyttävän kysymyksen kuullessaan. Mutta hän jaksoi vielä hillitä itsensä.
—Ei, vastasi hän, yhä edelleen yhtä vilpittömästi. Te tiedätte sen. Te olette hänen paras ystävättärensä.
—Minä en tiedä mitään. Minut oli kutsuttu vain todistajaksi.
Vielä tuokion katsoi Antti häneen avuttomasti ja rukoilevasti. Sitten pullistuivat hänen otsasuonensa ja hän puri hampaansa yhteen, niin että huulensa olivat kuin valkea viiva hetken aikaa.
Nyt sanoi hän toisella, aivan muuttuneella äänellä:
—Hyvä! Vaihtakaamme jälleen puheenainetta.
Mutta hän ei itse kestänyt enää omaa sisällistä jännitystään. Hän hellitti äkkiä rouva Sorvin käden, painoi päänsä käsiinsä ja sanoi kummallisilla, korahtelevilla äänenpainoilla:
—Minä olen lopussa! Minä olen aivan lopussa!