—No, nyt te tulette suoraan Berlinistä? kysyi Soisalo.
—Sano pikemmin: suoraan Wertheimin makasiineista, naljaili Antti, sillä kyllä me siellä suurimman osan Berlini-aikaamme vietimme. Minun vaimollani oli niin paljon ostoksia…
—Olin huomaavinani eräitä kollyja, yhtyi Soisalo pilaan.
—Taas te syytätte minua tuhlaavaisuudesta, torui rouva. Niinkuin ei olisi juuri hyvää taloudenpitoa ostaa halvalla, mistä saa…
—Tarpeetonta tavaraa, huomautti Antti filosofin tyyneydellä.
—Sinun tuhmuuksiasi taas ei saa ostaa rahallakaan, nauroi rouva. Ne tulevat aivan ilmaiseksi.
Noin he naljailivat. Soisalo katseli heitä syrjäsilmällään. Näyttivät todellakin olevan varsin tyytyväiset matkaansa. Ja mikäs oli ollessa, kun rahaa oli pantu menemään, oltiin nuoret ja terveet ja vielä mitä onnellisimmassa aviossa, kuten kuulsi läpi jokaisesta heidän ilmeestään ja eleestään.
Ei Soisalo olisi aikoinaan uskonut heistä noin sopusointuista paria tulevan. Hän oli tuntenut Antin jo koulunpenkiltä, rouvan kanssa taas vasta nuorena maisterina tutustunut. Hän se oikeastaan olikin heidät eräissä hilpeissä ylioppilastanssijaisissa toisilleen esitellyt.
Sitten oli mennyt monta vuotta, kunnes Soisalo oli kummakseen saanut ulkomaille heidän kihlauskorttinsa.
Antti oli ollut silloin noin kolmenkymmenen korvissa, hänen rouvansa paria vuotta vanhempi häntä. Jo tämä oli suuresti Soisaloa arveluttanut. Mutta mitä enemmän hän oli miettinyt asiaa, sitä suuremmaksi oli kasvanut hänen epäilynsä. Noista kahdesta ei koskaan mitään kunnon paria tulisi! Heidän luonteensa eroavaisuudet olivat liian huomattavat ja vielä huomattavampi oli ero syntyperän, kasvatuksen ja kummankin kotoisen ympäristön välillä. Varmaankin oli Antti hyppäämässä onnettomaan kirnuun tuossa. Mutta mitäs tehdä, rakkaus oli sokea, eivätkä parhaankaan ystävän varoitukset moisissa asioissa olleet omiaan tulta sammuttamaan, vaan päinvastoin sytyttämään.