Antti oli vaatimattomien vanhempien lapsi läheltä Helsinkiä, kaupustelijoita, pieniä käsityöläisiä tai mitä lienevät olleet. Hänen rouvansa taas oli köyhtyneen, mutta vanhan ja sukuperästään ylpeän aatelisperheen tytär, selkeä, kylmä ja itsetietoinen leima koko olennossaan, joka kyllä näytti tietävän, mitä hän teki, ja varmaankin oli ottanut Antin eikä Antti häntä. Tuskin oli se tapahtunut rakkaudesta ollenkaan, sillä tuo nainen ei juuri näyttänyt miltään tunne-ihmiseltä, vaan pikemmin naisellisesta vaistosta hankkia itselleen, ja ehkä perheelleenkin, hyvä, kiltti ja kunnollinen elättäjä. Ja siihen näytti Antti kuin luodulta sinisine, ihanteellisine silmineen, vaaleine hiuksineen ja siistine, säännöllisine kasvonpiirteineen. Eräänlaista sisällistä pehmeyttä, joka kuvastui hänen hiukan turvattoman suunsa muodoista, korvasi taas tiukka, energinen ryppy kulmakarvojen välissä.
Mikään ei Antissa muistuttanut hänen talonpoikaisesta tai ainakin lähellä talonpoikaa olevasta syntyperästään. Sepä se juuri olikin ihmeellistä Antissa, että hän oli niin helposti uuteen ympäristöönsä sulautunut, omaksunut sen tavat ja tottumukset eikä vähimmän sen yhteiskunnallisia mielipiteitä ja koko vanhanaikaista, kansaa vierovaa, jumalaa pelkäävää, itseään rakastavaa maailmankatsomusta. Hän oli muutamassa vuodessa kehittynyt täydelliseksi aristokraatiksi, vieläpä niin täydelliseksi, että sai hakea Suomen vanhoista kartanoistakaan hänen vertaistaan. Soisalo itse, joka kuitenkin oli korkean virkamiehen poika, mutta elämänsä varrella sentään sangen kauas vasemmistolaiseksi muodostunut, oli usein ihmetellyt, miten tuo Antin nykyinen maailmankatsomus voi olla oikeastaan sielullisesti selitettävissä.
Epäilemättä se oli vaimon vaikutusta. Muuhun johtopäätökseen hän ei ollut voinut tulla, eikä voinut vieläkään. Mutta sittenhän Antti oli tuiki riippuvainen vaimostaan? Epäilemättä oli, ja kävihän se niin kauan kuin kaikki oli hyvin ja toinen tunsi yhtä suureksi onnekseen riippua kuin toinen riiputtaa.
Näin pitkälle oli Soisalo päässyt mietteissään, kun Antti, nähtävästi huomaten äkkiä hänen hetkellisen hajamielisyytensä, käänsi puheen toisaalle ja rupesi kyselemään heidän yhteisistä helsinkiläisistä tuttavuuksistaan ja tiesikö Soisalo mitään heistä, kuka mahtoi olla kaupungissa ja missäkin kesää viettämässä?
Äkkiä mainittiin myös erään suuren liikkeen toimitusjohtajan nimi.
Soisalo synkistyi ja katsoi kysyvästi Anttiin. Antti ei ollenkaan voinut ymmärtää hänen katsettaan.
—Sinä et siis tiedä, virkahti Soisalo verkalleen, että yhteinen ystävämme on muutamia päiviä sitten ampunut itsensä.
Antti hypähti.
—Ampunut? Herran nimessä! Miksi, missä ja milloin? Selitä toki!
—Kuten sanoin, muutamia päiviä sitten, omassa tyhjässä kaupunkikodissaan.