Tällä kertaa se kuitenkin oli kohdannut vaikeuksia. Ajat olivat kireät, hänellä itsellään ei ollut muuta kuin velkoja eivätkä hyvätkään toverit olleet enää yhtä auliita kuin ennen kukkaronsa nauhoja hellittämään. Niin oli armon-aika kulunut umpeen ja vangitsemiskäsky annettu eilenillalla.
—Ja nyt hän istuu vangittuna? kysyi Antti koneellisesti.
—Epäilemättä, vastasi Soisalo. Lukkojen ja telkien takana. Sääli perhettä, joka tähän saakka on pitänyt itseään yhtenä kaupungin arvokkaimmista.
—Sääli myös häntä itseään, lisäsi Antti, muistutellen mieleensä tuon tupsupartaisen, kirkassilmäisen, pyöreävatsaisen kelpomiehen kuvaa, joka nyt istui kiinni tavallisena rikollisena. On se sentään kovaa! Päästä jo sille ijälle, harmeta valtion ja yhteiskunnan palveluksessa ja sitten äkkiä tulla paljastetuksi.
—Sanopas muuta! myönsi Soisalo. Mutta hän on ansainnut kohtalonsa.
—Sikäli kuin jokainen ihminen on ansainnut sen, tuumi Antti miettiväisenä. Minä en vain voi ymmärtää sellaisia ihmisiä. Heillä täytyy olla hermot kuin laivantouvit.
—Minä taas käsitän varsin hyvin heidät, väitti Soisalo. Jos tilaisuus tekee varkaan, kuten sanotaan, tekee tottumus vielä enemmän. Ensin pieni rikos, joka ei ole vielä oikeastaan rikos ollenkaan, ainoastaan vähäpätöinen epäsäännöllisyys. Sitten suurempi, sitten sitä suurempi…
Hän ei ehtinyt jatkaa loppuun opettavaista esitystään, kun vanha kamreeri Jäkälä äkkiä ilmestyi ovesta, kulkien hitain, hiihtävin askelin heidän ohitseen. Hänen kotkansilmänsä keksi heti keskustelevat ystävykset ja hän ohjasi suuntansa heidän kohden.
—Tuokin turman lintu! mutisi Soisalo. Tietysti saapuu hän jälleen vaakkumaan uusia onnettomuuksia.
—Tai nauttimaan vanhoista, lisäsi Antti. Mutta missä raato on, siihen korpit kokoontuvat.