—Arvattavasti liikeasioista? kysyi Soisalo.
—Niin, niin, huokasi ukko. Ja sietäähän niistä neuvotella, puhuen asiat selvenevät… Toisesta toiseen, ovatko herrat lukeneet päivän sanomalehtiä? lisäsi hän sitten toisella, aivan vilkkaalla ja nuorekkaalla äänellä.
—Tutkimme tässä juuri niitä, virkkoi Soisalo.
—Mitäs sanotte? Häh? Tokko riittää? kyseli ukko ilmeisellä tyytyväisyydellä. Kaksi vaillinkia samana päivänä, vangitseminen ja itsemurha! Mitä minä sanoin? Isku iskun jälkeen!
—Meille se ainakin alkaisi riittää, lausui Soisalo.
—Ei riitä, ei riitä vielä, kurnutti ukko. Lisää, lisää, paljon lisää! Vaillinkeja, ja väärennyksiä, petkutuksia ja vararikkoja, vangitsemisia ja itsemurhia! Mutta niin se on, kun kansa kääntää mielensä pois jumalasta…
Nyt tapasi todellinen yskänkohtaus hänet. Hän kääntyi poispäin sitä hillitäkseen ja nenäänsä niistääkseen.
—Hän on vielä uskonnollinen? kysyi Antti sillä aikaa puoli-ääneen
Soisalolta.
—Etkö sitä tiedä? kummasteli toinen. Hän käy joka sunnuntai kirkossa ja lukee joka aamu ja ilta rukouksensa. Siksi hän katsookin, että Herra aivan erikoisesti on palkinnut häntä maallisella hyvällä kaikissa hänen edesottamisissaan.
—Itse kullakin on sellainen jumala, jonka hän ansaitsee, hymyili Antti.
Ja hänen Herransa on tietysti suuri liikemies.