—Kyllä, vastasi Antti kylmästi. Minä menetin Lauri Toivion liikkeiden vararikoissa koko omaisuuteni.
—Niin, niin, huokasi ukko osan-otolla. Ja siihen lisäksi perhe-ikävyydet!
Antti säpsähti. Tiesikö tuo lemmon ukko todella jo senkin, mitä ei vielä tiedetty edes hänen omassa pankissaan.
—Kuinka kamreeri sanoi? hän kysyi, saadakseen hetken aikaa hengittää.
—Tarkoitan avio-eroa, lausui ukko suoraan. Menettää ensin omaisuutensa, sitten vaimonsa! Se ei mahda olla helppoa noin nuorella ijällä.
—Mahtaisi olla vielä vaikeampaa vanhemmalla, sutkautti Antti vastaan hymyillen väkinäisesti.
—Minua ilahduttaa, että otatte asian noin urhoollisesti, jatkoi ukko, kuuntelematta hänen kompasanojaan. No niin, hyvää voimista vaan!… Toivottavasti te ette tule enää mitään muuta kadottamaan…
—Hyi saakeli! sanoi Antti hänen poistuttuaan. Sehän ei ole mikään ihminen, sehän on piru! Kuulitko sinä hänen viimeistä toivotustaan?
—Kuulin, hymyili Soisalo. Mutta siinähän ei mitään pahaa ollut.
—Eikö mielestäsi? sanoi, katsoen samalla hullunkurisesti ja nuhtelevasti häneen. Sanoa köyhälle miehelle jotakin sellaista! Prrr! Minulla puolestani kulki kylmät väreet pitkin selkäpiitä.