—Jos aiot sijoittaa siihen osankin pää-omastasi, jatkoi Antti samaan iloiseen äänilajiin, täytyy sinun pitää kiirettä, pyhä veli. Sillä minä voin kuiskata sinulle näin meidän kesken erään salaisuuden.
—Minkä? kysyi Soisalo, hänkin leikillä ääntään alentaen. Kas vain, miten avomieliseksi sinä olet tullut! Seinillä on korvat. No niin…?
—Kamreeri Jäkälä on jo ostanut sata osaketta.
Soisalo vihelsi, eikä se tällä kertaa enää aivan leikkiä ollut.
—Todella?
—Niin totta kuin sinä istut siinä. Luuletko minun muuten lähteneen hulluttelemaan?
Soisalo sytytti savukkeen.
—Pelkäsin tosiaan, hän sanoi nyt aivan toisella, sydämellisellä äänellä, että joku oli vetänyt nenästä sinua, mutta huomaan ilokseni, että sinulla on ollut omat laskelmasi.
—Varmasti, sanoi Antti. Enhän minä vielä ole sentään tullut hajamieliseksi.
Sitten hän esitti avomielisesti laskelmansa. Soisalo kuunteli tarkkaavasti häntä. Kun toinen oli lopettanut, hän nousi ylös, käveli sängyn luo ja ojensi kätensä hänelle: