—Onneksi olkoon! sanoi hän. Jos sinun laskelmasi pitävät paikkansa, et
sinä tarvitse mitään muuta kuin liike-pääomaa. Jätä se minun huolekseni!
Siihen saakka on minun pieni omaisuuteni kokonaan sinun käytettävissäsi.
Hyvästi!
—Menetkö jo?
—Menen. Minulla on jo varhaisesta aamupäivästä yhtä ja toista toimittamista… Sukulaisia kaupungissa, sinä ymmärrät… Mutta päivällistä me voimme syödä yksissä.
—Top! Se on päätetty, sanoi Antti. Siinä tapauksessa minä syönkin aamiaista kotona.
—Hyvä! Ja näkemiin! Tahdoinkin vain olla ensimmäinen onnittelemaan sinua uuteen asemaasi.
Siinä on oikea ystävä, ajatteli Antti hänen mentyään, minun ainoa oikea ystäväni!
Hän nousi ylös, kylpi, voimisteli ja pukeutui vitkalleen. Merkillinen hyvinvoinnin tunne täytti koko hänen olentonsa. Samalla kuuli hän jälleen ovikellon helähtävän.
—Hanna ei laske sisälle ketään, hän ehti emännöitsijälleen sanomaan.
Minä en ole kotona kenellekään.
Hän ei tahtonut pilata hyvää tuultaan, sillä hän tiesi, ettei sieltä Soisaloa miellyttävämpää vierasta kuitenkaan tulisi. Kuitenkin kuunteli hän eräänlaisella jännityksellä, mitä tapahtuisi eteisen ovella.
Hän kuuli oven aukeavan, mutta ei sanaakaan siitä, mitä hän oli käskenyt
Hannan sanomaan, ainoastaan jonkinlaista epäselvää kuiskutusta…
Kuinka? Eiköhän hän erehtynyt? Kuuluihan sieltä aivan selvään iloisia,
heleitä lasten-ääniä.