—Tule meille! sanoi tämä empimättä. Siirry kokonaan meille, niin saat nähdä toisenlaista kohtelua.
—Niinkö luulet? epäröi Antti. Mahtaisikohan se käydä päinsä? Täytyy myöntää, että sama ajatus on joskus omien aivojenikin kammioissa tuikahtanut.
—Se käy kuin tanssi, vakuutti Soisalo. Minä puhun itse ensin vanhan herran kanssa ja sitten saat sinä hoitaa loput.
Hän piti lupauksensa. Ja eräänä päivänä hän ilmoitti Antille, että asia oli tarpeeksi valmistettu ja että vanha herra odotti hänen käyntiään.
Antti lähti siinä silmänräpäyksessä, vaikka hänen sydämensä vähän pamppailikin, sillä eipä hän mennyt puhuttelemaan ainoastaan Helsingin rahakkaimman pankin pääjohtajaa, vaan myöskin Bettyn isää, johon hän ei ollut koskaan edes ohimennen tutustunut.
Vanha herra otti sangen ystävällisesti vastaan hänet.
—Vai niin, sanoi hän, kohteliaalla, hyväntahtoisella hymyllään, jolla hän yleensä voitti kaikki ihmiset. Tekö olette johtaja Antti Puuhaara? Olen kuullut, olen kuullut paljon hyvää teistä…
Ja isällisesti käsipuoleen tarttuen hän ohjasi Antin omaan huoneeseensa.
Antti esitti uuden yhtiönsä tilan, sen suuret mahdollisuudet, mutta myöskin liike-pääoman puutteen. Vanha herra teki sillä aikaa ahkerasti muistiinpanojaan. Äkkiä katkaisi hän Antin puhetulvan ja kysyi yksinkertaisesti:
—Paljonko luottoa te tarvitsette päästäksenne vuoden eteenpäin?