—Satatuhatta, vastasi Antti hetkeäkään arvelematta, sillä hän tiesi, että jos vanha herra kerran luotti hänen laskelmiinsa, olisi satatuhatta yhtä helppo saada kuin viisikymmentäkin tuhatta.
—Te saatte satatuhatta, vastasi vanha herra. Hän nousi ylös. Vastaan-otto oli nähtävästi lopussa ja Antti ojensi kätensä jäähyväisiksi.
—No, ja te itse? kysyi vanha herra sydämellisimmällä maailmanmiehen-äänellään. Mistä johtuu, etten ole koskaan nähnyt teitä kodissani? Kuitenkin tiedän, että tunnette varsin hyvin tyttäreni…
Antti tunsi korvanlehtiensä kuumenevan. Mitähän peijakasta tästä tulisikaan? Aikoo ehkä ottaa rokinmitat minusta…
Hän katsoi parhaaksi puhua siitä asiasta tällä kertaa niin vähän kuin suinkin. Ja hän lausui vain lyhyesti:
—Minulla on se kunnia.
—Niin, he ovat teistä minulle joskus puhuneet, jatkoi hymyillen vanha herra. Kuulkaa, meillä on tänä iltana pienet pidot. Uskallanko toivoa saavani nähdä teidät vieraanani?
Eikä Antti voinut siihen muuta kuin kiittää ja kumartaa.
Hän tuli jotakuinkin hämmästyneenä tuosta omituisesta pankista, jossa satojentuhansien jutut ratkaistiin parissa minuutissa ja yksityiset asiat käsiteltiin niin vaivattomasti rinnan puhtaiden liike-asiain kanssa. Aivan toisiin menettelytapoihin hän oli tottunut omassa pankissaan, eikä hän niitä vielä nytkään voinut täydellisesti halveksia mielessään, vaikka hänen ihailuansa ei ollut herättämättä tuo kummallinen vanha herra, joka tuntui aivan liian suurelta meidän pieniin oloihimme. Oliko hän narri vai yli-ihminen? Kaikki merkit, mutta ennen kaikkea hänen pankkinsa tosiasiallinen menestys, viittasivat jälkimmäiseen.
Antti oli sitten sen illan pidoissa, joita vanha herra oli 'pieniksi' nimittänyt, mutta joissa oli läsnä vähintään viisikymmentä henkeä Helsingin kaksikielisestä hienostosta, suomalaiset kuitenkin tuntuvasti vähemmistönä. Hän tapasi myös siellä Bettyn, jonka kanssa hänellä oli pitkä keskustelu.