»Minut on lähetetty apteekkiin», oli Liisa vastannut.
»Tule mukaan! Minulla on myös matka sinne.»
Ajuri oli yhä odottanut hotellin oven edessä.
He olivat nousseet siihen ja Johannes oli maininnut koneellisesti Signen ja hänen isänsä osotteen. Sitten hän oli sanaa-puhumattomana vaununkulmaan painautunut. Eikä Liisakaan ollut puhunut mitään.——
Myrskynnyt oli Johanneksen mieli. Sydän sykkyränä hyppinyt, aivot omaa ahtauttaan pakottaneet.
Että hänen vaimollaan oli sellaisia vaistoja! Sitä hän ei ollut ikinä aavistanut.
Ehkä niitä ei ollutkaan hänen vaimollaan, vaan Signellä? Tuolla naimattomalla, kalpealla ylimystyttärellä, joka oli liian ylpeä miehelle antautuakseen?
Se oli tuntunut hänestä hyvin luonnolliselta.
Siksi ei hänen siveellinen suuttumuksensa ollutkaan niin paljon Signeen kuin Ireneen kohdistunut. Signe ei kuulunut häneen, Irene kuului. Signe sai tehdä mitä tahansa! Mutta Irene!
Olihan Irenellä hän, Johannes, hänen miehensä! Eikö se riittänyt hänelle?